Millaiset kasvot katsovat sinua?

Olin kerran tyttö joka kirjoitti kirjeitä. Kirjeitä jotka tuoksui hajuvedeltä ja joiden lopussa luki "Rakkaudella, Anna". Mistä tietää, milloin on muuttunut niistä hetkistä jonlaiseksi muunlaiseksi? Vai mitä muutos sitten on?

Tuntuuko kenestäkään muusta ikinä siltä, ettei tunnista itseään peilistä enää? Kuinka siitä aina unelmoikaan, että haluaisi toisen ajattelevan juuri minun olevan ihan mahdoton. Sellaisella hyvällä tavalla siis. Mahdottoman ihana. Mahdottoman fiksu. Mahdottoman kaunis. Mahdoton mutta niin sopiva. Sellainen jonka haluaisi nähdä vieressään peilissä. Mutta mahdotonta on oikeastaan vain se, ettei ikinä voi tietää ajatteleeko niin kukaan vaikka jotain sellaista sanottaisiinkin suoraan. Ja sitten ei tunnista itseään yhtään sellaiseksi. Vaikka haluaisi, että näkisi itsensä kauniina ja itsevarmana.

Mistä sitä voisi tietää, miten joku reagoi siihen mitä minä kirjoitan? Miten joku reagoisi siihen jos kirjoittaisin tähän asioita elämästäni jotka ovat muuttaneet sen täysin tai tulevat muuttamaan? Joitakin sellaisia mullistuksia, jotka määrittelevät elämääni suuresti. Enkä voisi ollenkaan tietää tuleeko jollekin lukijalle surullinen olo, iloinen olo, ylpeä olo vai välinpitämätön. Varmaan erilaisia tunteita kaikille. Ja joitakin henkilöitä en ole nähnyt vuosiin. Miten he reagoisivat? On kaunista, että välittäminen ei katoa täysin vaikka joku henkilö ei olisi niin lähellä. Täytyy kai vain luottaa, että vaikka mitä tapahtuisi ei ole oikeastaan yksin.

Minusta aina välillä tuntuu, että vierailut tänne blogiin ovat kuin vierailuja itseni luokse, ikävuosien 18-20 luokse. Täällä sitten huutelen kokemuksista ja hämmennyksestä vähintään yhtä sekaisin kuin aina ennenkin. Tuntuu välillä, että kaikki muutos, haikeus, suru, hämmennys, vanheneminen ja muutokset ihmissuhteissa saavat peilikuvan itsestäni erilaiseksi kuin se oli vielä kolmekin vuotta sitten. Erilaiseksi kuin ajattelen tai haluaisin sen olevan. Kai se on myös luonnollista. En vain oikein tiedä, miten pääsisi siihen että se ihminen jolta näytän ja jollainen olen olisi kaunis ja hyvä. Sellainen, että itsensä nähdessään tuntisi ylpeyttä siitä, millainen on. Ja nämä ovat kamalan isoja asioita. Ja tiedän että moni kamppailee niistä itsensä kanssa.

Muutos on kamalan vaikea asia. Ja niin on pettyminenkin. Isoja asioita ovat myös välittäminen ja suru ja kauniit ajatukset toisista. Ja kaikki asiat kun voivat vanhaan tapaan olla yhtä aikaa mielessä. Ne eivät tee eteenpäin katsomisesta kovin helppoa. Ollapa vaan itsevarma. Ollapa tarpeeksi kaikkeen. Mikä kamala toteamus.

Luin vanhaa tekstiäni viiden vuoden takaa, jossa pohdin missä olisin viiden vuoden päästä jos tekisin erilaisia ratkaisuja. Nythän voisi olla missä vain. Ja kirjoittaa ihan samalla tavalla siitä elämästä. Mutta olen kyllä todella onnellinen, että on ollut tämä tällainen elämä ja ratkaisut. Jos niin voi edes näin hurjan nuorena sanoa. En minä tiedä. Tuntuu aika huteralta. Ja tulee oikeastaan ihan todella haikea olo, kun muistenkin miten tänne kirjoitin kaikista tunteista ja kuinka ihmettelin kaikkea muutosta erilaisin sanoin. En tee usein enää niin mutta miksi en jatkaisi sitä? Siitä on seurannut paljon hyvää.

Rakkaudella,

Anna

ps. tässä kappale johon ihastuin silloin viisi vuotta sitten. Ja sitten se tuli taas vastaan. Se on niin kaunis kuten monet muutkin tielleni sinä aikana tulleet asiat. 

Nick Mulvey - Fever To The Form