Varma(sti)

Hei,

Kello saattaa olla 2:04 torstain ja perjantain välisenä yönä ja olen saattanut itkeä kotini sohvalla jo ihan jonkin aikaa. En ole tulossa juhlista kotiin laskuhumalassa tai mitään kamalaa ei ole tapahtunut. Olin äsken vaan ihan varma siitä, että kaikki ennen minua ja minun jälkeeni ovat kauniimpia ja mielenkiintoisempia.

En minä ikinä pitänyt itseäni rumana tai kauniina sen erityisemmin. Sitten ajatukset vilisevät päässäni. Silmiäni kuvailen aina särjenvärisiksi ja nenä näyttää liian isolta sivusta katsottuna. Silmäripset eivät pysy kauniisti taivutettuina kokonaista päivää ja jos hymyilen todella levästi niin poskeni näyttävät isoilta. Ihostani tulee kauniimpi vasta kesäisin, kun saan pisamia ja hieman päivetystä. Muiden ottamissa kuvissa näyttää realistisemmalta mutta omasta mielestään huonommalta. 

Miksi sitten muut tytöt näyttävät kuvissa hyviltä? Ilman meikkiä, tekemässä jotain ulkoilma-aktiviteettia tai rennoissa yksinkertaisissa mutta tyylikkäissä vaatteissa. Hiukset miten sattuu mutta silti kauniisti. Minä näytän ihan typerältä. Yritän taivuttaa ne silmäripset ja laittaa aurinkopuuteria, jotta voisin hieman matkia sitä kesän itsevarmempaa oloa. Kehuja saan tietysti silloin, kun yrittää näyttää samalta kuin sellaiset luonnonkauniit tytöt. 

--

Kello on 10:17 perjantaina, kun palaan kirjoittamaan tätä tekstiä. Ei ole oikeastaan yhtään sen itsevarmempi olo, vaikka tiedän miten asiaan tulisi suhtautua. Mutta kiitos yöllinen epävarmuus-Anna. Olikin ikävä tuollaista itkuntäyteistä surullista ja luettelevaa tekstiä, jossa näet itsesi maailman surkeimpana ihmisenä.. Kyllä minä sen tiedän, että meikkaaminen ja tyylivalinnat ja se mitä sitten päättää vaikkapa harrastaa on ihan jokaisen päätettävissä. Tulee hyväksyä se mitä toiset tekevät ja miltä näyttävät. Tulee nähdä ainutlaatuisuus ja kauneus kaikissa ihan sellaisena, kuin jokainen vain on. Eikä siinä se ongelma olekaan. Vaan se, että kaikki näyttävät paljon paremmalta kuin itse on. Ajattelen siis muista paljon enemmän kuin itsestäni. Ehkä se johtuu siitä, että on oppinut vertailemaan itseään muihin alueilla, jossa sitä ei tarvitsisi harjoittaa. Mutta huono olo siitä tulee joka tapauksessa.

Täytynee kai tarttua tuohon sanaan "näyttää". Näyttää ei ole sama kuin on. Ja vaikka muut olisivatkin, miksi ei itse olisi? Se on se vaikeampi juttu hyväksyä. Tuo listaus alussa omista kasvonpiirteistä kun on vain alku, puhumattakaan koko muusta vartalosta. Se on surullista, typerää, turhaa. Tiedän. Mutta siltä se tuntuu. Tuntuu siltä, että olen varmasti vähän huonomman näköinen, varmasti vähän surkeampi ja varmasti ollutkin sellainen aina. Varsinkin kun katsoo sitä, mitä ne muut ovat aiemmin saaneet ja tehneet. 

Tällainen tietysti kuulostaa hyvin itsesäälivältä ja typerältä. Mutta en varmaan ole ainut, josta aina välillä tältä tuntuu. Mitä sitä sitten pitäisi päällensä laittaa ja miltä sitä muiden mielessä näyttää -tyyppiset kysymykset tulevat väistämättä monesti mieleen. Eikä sillä pitäisi olla väliä. On oikeastaan mielenkiintoista, miksi sitä haluaisi että on muidenkin mielestä kivan näköinen tai kaunis? Miksi ihan ok ei riitä minulle? Miksi tuntuu pahalta, kun muut ovat enemmän? 

Välihuomio: tietysti keskustelu meikeistä, bisneksestä joka liittyy sen ympärille ja kaikesta sellaisesta voisi käydä erikseen, sillä minullekin meikit ovat yleensä vain mielenkiintoista ja hauskaa. Ei pakko sen takia, että niin tulisi tehdä. En vastusta sitä muuten mitenkään, paitsi jos se luo kenellekään epävarmuutta olla tekemättä niin tai luo liialti kuvia siitä, miltä kaunis näyttää. Oma epävarmuuteni  osaltaan liittyy kai siihen toiseen ääripäähän, jossa kaunis on vain ihan ilman mitään. Sellaiseen "itsevarmasti villasukat jalassa ja tukka sekaisin kaakaota juoden vuori-ilmastossa" -tyyppiseen kaunis ihminen -mielikuvaan siis.

On typerää olla samaan aikaan kamalan epävarma siitä miltä näyttää ja miten vertautuu toisiin ja samalla tiedostaa kaikki ne argumentit mitä sitä vastaan voisi sanoa. Mutta mitä sille epävarmuudelle voi? Mistä sitä saa lisää varmistusta, sillä on aika hankalaa vain itse päättää että ei tunnu enää pahalle se, miten muilla on asiat ja miten minulla on. Kai kaikki vaan perustuu sitten kelpaamiseen ja hyväksyntään. Vaikka ei sitäkään saa hakea muiden kautta. Ainahan sitä sanotaan, että itsevarmuus ja rohkeus tekevät kauniiksi ja mielenkiintoiseksi. Voi kunpa joskus voisi luottaa siihen, että vaikka muut ovatkin todella kauniita kaikilla tavoilla, niin se ei vähennä minusta mitään. 

Toinen välihuomio: On muuten ihan todella hankalaa kirjoittaa nykyään ajatuksiaan, sillä ne on valmis koko ajan kyseenalaistamaan ja kumoamaan jollain fiksummilla argumenteilla. Yliopistovuodet ovat tehneet minusta kriittisen ajattelijan omia epävarmuuksiani ja tunteita kohtaan. Hyvä juttu sekin, vaikka tunteet nyt ovat ajatuksia, joita ei oikein voi olla kokematta. Toisaalta välillä saa tuntua juuri siltä miltä tuntuu, oli se typerää tai naurettavaa tai muiden mielestä todella turhaa.

Pääpointti on varmastikin se, että välillä tuntuu surkealta. Varsinkin kun näkee mitä muut tekevät ja miltä muut näyttävät. Kyllä tiedostan sen, mitkä tekijät siihen vaikuttavat (some, beauty industry, kilpailuasetelmat, superihmisten arvostus yms.) mutta aito tunne se silti on. Enkä varmasti ole yksin. Eikä huonoja fiiliksiä tarvitse peittää. Tiedostaa vain se, että matkalla kohti itsevarmuutta huonokin olo on okei.

Ja tässä vielä kaunis kappale. Tämä versio saattaa olla Justice League -leffasta mutta hei sellainen minä olen. Supermies näyttää mun mielestä hyvältä ja tällä kertaa katsoin sen ennemmin kuin lähdin vaikkapa vaeltamaan.

Everybody knows - Sigrid (alkuperäisesti Leonard Cohen)

Rakkaudella,

Anna