Sanot niin kuin sanot

--

Asun talossa, jonka kerrosten välissä kylmällä portaalla istuessa edessäni aukeaa kaunis kesäinen taivas. Vaikka onkin kevät. On sillä tavalla haaleaa kuin kesäiltoina usein on. Ihmisten ikkunat ovat auki. Jos olisi kuuma, olisi sillä sellaisella pakahduttavalla tavalla kuuma. Näyttää kuin ihmiset koittaisivat tuulettaa. Nyt näky muistuttaa vain tulevasta kesästä. Ja siitä että olen katsonut keväistä taivasta muuttumassa kesäksi yksin joskus ennenkin.

Mutta sitten taas se mitä sinä sanot, muistuttaa minua menneistä kesistä. Hetkistä, joina niin monet sanat täälläkin on kirjoitettu. Ne hetket ovat vieläkin täynnä epävarmuutta, pelkoa, haaveita ja suruakin. Nyt ne ovat muistoja. Muistoja noin kolmen ja puolen vuoden takaa. Eikä mikään ole siitä mihinkään muuttunut. Olenhan ihminen, en käärme. Ja muistan kaiken entisen, sillä samassa kuoressa sitä täytyy matkata läpi kaikkien aikojen. Mutta kyllä minussa näkyy merkkejä ajan kulusta. Olen muovautunut niin monessa mutkassa ja kauniissa kosketuksissa.

Nykyään herään joskus kuitenkin niin, että ei olekaan uusi päivä eikä mikään ole paremmin. On sotkua ja herätessä näen vain itseni peilistä. Mutta sitten taas se mitä sanot, muistuttaa minua siitä millainen olin.

On siis menneitä kesiä, tulevia talvia ja kesäisiä keväitä. Niistä olisi kai valittava, mihin haikeutensa sijoittaa. Niistä olisi osattava tunnistaa jotain vanhoista muistoista vahvuuksiksi itselle, sillä sanot niin kuin sanot ja se mitä sanot on, että niissä vanhoissa sanoissa oli jotain hyvää. Rakastumisen arvoista.

--

Rakkaudella,

Anna