Elämää on tällainen elämä
Mikä minun nykyisistä tekemisistäni on kovinkaan konkreettista? Mihin tarttua, mihin mennä? Kysymyksiä pyörii tyhjässä päässä samalla kun kello vaan kulkee kuin tunnissa kahdestatoista kuuteen. Mitäs minä sillä välin teen? Luen Twilightiä ja kuuntelen musiikkia.
Jos kelataan vähän taaksepäin. Noin klo 23:00 saavuin kotiin. Neljä tuntia sitten lähdin kavereiden kanssa istumaan iltaa, tilasin ranskalaisia ja join kokista. Sitä ennen kävin veljen kanssa kaupoilla ja hakemassa tädiltäni Twilight- sarjan kakkoskirjan. ("pääsykokeisiin kun luen...") Enkä sitä kyllä halua edes salata. En ole oikeastaan pääsykoekirjaa (kaikkia seitsemää) edes avannut. En ole, koska en vain jaksa tehdä sitä.
On hassua, kun ikäänkuin vain kelluu maailmassa. Muiden elämät kulkevat samoja normaaleja ratojaan oman, sekalaisesti joka suuntaan kulkevan elämän vierellä. Unirytmiä ei ole, en muista aina tehdä (tai en saa aikaiseksi tehdä) ruokaa päivällä. Sitten vain luen kirjaa, siivoan huonetta (joka on kyllä iso projekti, päätin käydä kaiken läpi) ja sitten en tee yhtään mitään. Silti minulla ei ole tylsää tai kovinkaan tekemätön olo. Haluan vaan matkalle, haluan lomailla, haluan kokea. Viikko Unkarissa oli ihana, sain olla huoletta matkalla. Seuraavaksi sitten töihin. Pienesti kauhunsekaisella tunteella odotan, ja toisaalta en odota sitä. Aina kun ei ole ollut pitkään aikaan töissä, sinne on outoa mennä. Toisaalta on kivaa saada "konkreettista" tekemistä.
Olen tullut tulokseen, että ei minulta motivaatiota puutu, vaikka päiväni ovatkin ehkä hieman saamattomia. Ennen en ole näin selvästi kokennut olevani siirtymävaiheessa. Jos saisin aivan vapaasti ja ilman rajoituksia päättää, olisin ensivuonna ulkomailla, matkustaisin, ja haluaisin tehdä hyviä asioita toisille. Haluaisin oppia ja kokea. Osan vuotta haluaisin työskennellä jossakin kivassa työpaikassa ehkä myös Suomessa. Tylsistyn ja ärsyynnyn siitä, kun kaikki tuntuu olevan niin vaikeaa. Mutta mikäpä ei olisi, pitää vaan muistaa olla reipas, niin asioista tulee helpompia.
Monilla tuntuu olevan niin selkeää. Pääsykokeisiin lukemista, harjoittelua, ja tietoa siitä missä edes on ensivuonna. Minä en tiedä. Ja sitten välillä alan miettimään että niinpä, siellä fuksibileissähän sitä minäkin sitten haluan olla. Mutta kun en halua. En vielä, kyllä sitten varmasti pian jo ensivuoden jälkeen haluan olla opiskelija. Välillä vain tuntuu, että entä jos sitä jääkin yksin. Haluan itsenäistyä mutten yksinäistyä. En enää. Mutta sehän on ihan tyhmä ajatus sinänsä, miksi niin kävisi? Mutta kaikkien elämät tulevat muuttumaan, ja niin pitääkin. Sitä minäkin haluan, mutta välillä irtaantuminen vain on niin raskasta.
Vaikka tunteet sanoo minulle mitä voimakkaimmin sen, että Anna, matkusta, lepää, kirjoita ja kasva. Silti se ei ole niin helppoa. Toteutus on vaikeaa. Mutta olen huomannut saman muussakin. Päässäni voi olla jopa monien ruonjen verran tekstiä valmiina, mutta sen sen kirjoittamisesta ei välttämättä tulekaan mitään. Ei ainakaan jos ei aloita. Siksi paras tapa onkin aloittaa vain toteuttaminen. Eikä saa hätäillä. Ajattelen ensivuotta liikaa, tiedän sen.
En ole ihminen joka jaksaa tällä hetkellä suoraan paahtaa ja herätä kuudelta aamulla ja opiskella koko päivän. Enkö juuri selvinnyt haasteesta nimeltä ylioppilaskirjoitukset? Kaikki eivät ehkä ole samaa mieltä tällaisen vaiheen tarpeellisuudesta, mutta kaikkihan on myöskin täysin henkilökohtaista. Eri ihmisille toimivat eri jutut, ja tällä hetkellä elän varmaankin vaihetta jota voisin nimittää tehottomuusajattelun toteuttamiseksi. Se on kieltämättä outoa ja ei tule varmaan kovinkaan kauan jatkumaan, vaikka en osaakaan vielä sanoa milloin oikeasti haluan ottaa sen pääsykoekirjan käteeni. Tällä hetkellä se toimii minulle, ei välttämättä enää kohta. Ja pääsykoekirjan haluan alkaa sisäistä vasta sitten kun oikeasti sitä haluan, ja tunnen olevani valmis siitä oikeasti oppimaan. Haluan antaa itselleni luvan olla välillä tekemättä yhtään mitään.
Sekalainen blogikirjoitukseni ja viimeaikaisien tapahtumieni ja ajatusteni läpikäynti päättyy nyt seuraavaan, ehkä vielä sekalaisempaan ja ei niin aiheeseen liittyvään kysymykseen: Miksi Suomessa koulutetaan yliopistotasolla näyttelijöitä, muusikkoja ja tanssijoita, mutta ei ole olemassa yliopistokoulutusta kirjoittajille?
Tässä vielä kaksi hyvää kappaletta. Toinen on lempibiisini bändiltä Panic At The Disco! Bändin laulajasta minulle tulee mieleen vampyyri, joka sopii tähän tämän viikon Twilight- teemaan... (?) ja sitten toinen biisi on ihanalta brittiyhtyeeltä nimeltä The 1975. Siinä biisissä on taikaa.
Panic At The Disco! - Lying is the most fun...
Jos kelataan vähän taaksepäin. Noin klo 23:00 saavuin kotiin. Neljä tuntia sitten lähdin kavereiden kanssa istumaan iltaa, tilasin ranskalaisia ja join kokista. Sitä ennen kävin veljen kanssa kaupoilla ja hakemassa tädiltäni Twilight- sarjan kakkoskirjan. ("pääsykokeisiin kun luen...") Enkä sitä kyllä halua edes salata. En ole oikeastaan pääsykoekirjaa (kaikkia seitsemää) edes avannut. En ole, koska en vain jaksa tehdä sitä.
On hassua, kun ikäänkuin vain kelluu maailmassa. Muiden elämät kulkevat samoja normaaleja ratojaan oman, sekalaisesti joka suuntaan kulkevan elämän vierellä. Unirytmiä ei ole, en muista aina tehdä (tai en saa aikaiseksi tehdä) ruokaa päivällä. Sitten vain luen kirjaa, siivoan huonetta (joka on kyllä iso projekti, päätin käydä kaiken läpi) ja sitten en tee yhtään mitään. Silti minulla ei ole tylsää tai kovinkaan tekemätön olo. Haluan vaan matkalle, haluan lomailla, haluan kokea. Viikko Unkarissa oli ihana, sain olla huoletta matkalla. Seuraavaksi sitten töihin. Pienesti kauhunsekaisella tunteella odotan, ja toisaalta en odota sitä. Aina kun ei ole ollut pitkään aikaan töissä, sinne on outoa mennä. Toisaalta on kivaa saada "konkreettista" tekemistä.
Olen tullut tulokseen, että ei minulta motivaatiota puutu, vaikka päiväni ovatkin ehkä hieman saamattomia. Ennen en ole näin selvästi kokennut olevani siirtymävaiheessa. Jos saisin aivan vapaasti ja ilman rajoituksia päättää, olisin ensivuonna ulkomailla, matkustaisin, ja haluaisin tehdä hyviä asioita toisille. Haluaisin oppia ja kokea. Osan vuotta haluaisin työskennellä jossakin kivassa työpaikassa ehkä myös Suomessa. Tylsistyn ja ärsyynnyn siitä, kun kaikki tuntuu olevan niin vaikeaa. Mutta mikäpä ei olisi, pitää vaan muistaa olla reipas, niin asioista tulee helpompia.
Monilla tuntuu olevan niin selkeää. Pääsykokeisiin lukemista, harjoittelua, ja tietoa siitä missä edes on ensivuonna. Minä en tiedä. Ja sitten välillä alan miettimään että niinpä, siellä fuksibileissähän sitä minäkin sitten haluan olla. Mutta kun en halua. En vielä, kyllä sitten varmasti pian jo ensivuoden jälkeen haluan olla opiskelija. Välillä vain tuntuu, että entä jos sitä jääkin yksin. Haluan itsenäistyä mutten yksinäistyä. En enää. Mutta sehän on ihan tyhmä ajatus sinänsä, miksi niin kävisi? Mutta kaikkien elämät tulevat muuttumaan, ja niin pitääkin. Sitä minäkin haluan, mutta välillä irtaantuminen vain on niin raskasta.
Vaikka tunteet sanoo minulle mitä voimakkaimmin sen, että Anna, matkusta, lepää, kirjoita ja kasva. Silti se ei ole niin helppoa. Toteutus on vaikeaa. Mutta olen huomannut saman muussakin. Päässäni voi olla jopa monien ruonjen verran tekstiä valmiina, mutta sen sen kirjoittamisesta ei välttämättä tulekaan mitään. Ei ainakaan jos ei aloita. Siksi paras tapa onkin aloittaa vain toteuttaminen. Eikä saa hätäillä. Ajattelen ensivuotta liikaa, tiedän sen.
En ole ihminen joka jaksaa tällä hetkellä suoraan paahtaa ja herätä kuudelta aamulla ja opiskella koko päivän. Enkö juuri selvinnyt haasteesta nimeltä ylioppilaskirjoitukset? Kaikki eivät ehkä ole samaa mieltä tällaisen vaiheen tarpeellisuudesta, mutta kaikkihan on myöskin täysin henkilökohtaista. Eri ihmisille toimivat eri jutut, ja tällä hetkellä elän varmaankin vaihetta jota voisin nimittää tehottomuusajattelun toteuttamiseksi. Se on kieltämättä outoa ja ei tule varmaan kovinkaan kauan jatkumaan, vaikka en osaakaan vielä sanoa milloin oikeasti haluan ottaa sen pääsykoekirjan käteeni. Tällä hetkellä se toimii minulle, ei välttämättä enää kohta. Ja pääsykoekirjan haluan alkaa sisäistä vasta sitten kun oikeasti sitä haluan, ja tunnen olevani valmis siitä oikeasti oppimaan. Haluan antaa itselleni luvan olla välillä tekemättä yhtään mitään.
Sekalainen blogikirjoitukseni ja viimeaikaisien tapahtumieni ja ajatusteni läpikäynti päättyy nyt seuraavaan, ehkä vielä sekalaisempaan ja ei niin aiheeseen liittyvään kysymykseen: Miksi Suomessa koulutetaan yliopistotasolla näyttelijöitä, muusikkoja ja tanssijoita, mutta ei ole olemassa yliopistokoulutusta kirjoittajille?
Tässä vielä kaksi hyvää kappaletta. Toinen on lempibiisini bändiltä Panic At The Disco! Bändin laulajasta minulle tulee mieleen vampyyri, joka sopii tähän tämän viikon Twilight- teemaan... (?) ja sitten toinen biisi on ihanalta brittiyhtyeeltä nimeltä The 1975. Siinä biisissä on taikaa.
Panic At The Disco! - Lying is the most fun...
The 1975 - Me
Rakkaudella,
Anna
Kommentit
Lähetä kommentti