Something inside you is hard to explain
Hei!
Niin monta kuukautta enkä ole kirjoittanut tänne mitään. Monta sekavaa hetkeä, monta tunnetta ja ajatusta kuten tavallista. Mutta tänään kuulin että kun kirjoittaa niin, että muutkin mahdollisesti lukevat sen niin se voi oikeasti auttaa jotakuta tajuamaan omista ajatuksistaan jotain. Ja muistin miksi ikinä aloitinkaan kirjoittamaan tänne. Siksi, että kun kirjoitan itselleni kuitenkin niin, että ajattelen että joku muukin lukee, se kehittää ajatuksia ja tunteita eri tavalla kuin se, että kirjoittaa vaan itselleen. Kirjoitan tänne siksi, että se auttaa minua ja joskus päähäni ei mahdu muuta kuin se ajatus, että nyt pitää kirjoittaa ja sitten kirjoitan sen kaiken ylös mikä mietityttää. Kirjoitan myös siksi, että joku voisi samaistua näihin ajatuksiin, joihinkin tunteisiin ja tunnistaa itsessään jotain samaa tai uutta tai ihan muuten vain, lukea jotain mielenkiinnosta. Yleensä kirjoitan kun olen surullinen, sillä se auttaa. Ja tänään olin hyvin surullinen.
En ole ihminen joka yleensä haluaa tehdä hurjaa numeroa ajatuksistaan tai tunteistaan ja harvoin kerronkaan suurta osaa siitä mitä ajattelen tai mitä tunnen. Nauruni saattaa kuulla kaukaa mutta se kun vaikka itken, ei kovin moni ole nähnyt. Mutta joskus kaikkien jaksaminen loppuu ja surullisuudelle vaan ei voi mitään. Usein en kai löydä oikeita sanoja tai sitten olen (tämä kamala sana) epävarma. Mutta kyllä minä ajattelen, ja tunnen. Usein tunnen olevani niin herkkä että en enää kestä. Kuulen melkein kaiken ja havaitsen monia asioita ympäristöstä yhtä aikaa. Sitten tunnen vielä enemmän ja loppujen lopuksi on uuvuttavaa se, että haluaisi yhtä asiaa, pitää tehdä toista ja sitten oma jaksaminen voi olla jotain aivan muuta.
Sitten koittaa suru siitä, kuinka ei sovi joukkoon vaikka haluaisi. Tiedänhän minä, että ei tarvitse ja todellakin osaan olla itse ja se mitä olen ja usein olen okei sen kanssa. Mutta se sattuu, että jotkut eivät huomaa sitä mitä on, tai ehkä he huomaavatkin mutta eivät näytä sitä. Tuntuu että analysoin ihmisiä niin paljon ja haluan päästä heistä perille niin, että pystyn olla jokaiselle heidänlaisensa minuna itsenäni. Jos se kuulostaa mitenkään järkevältä, Eihän se tietenkään onnistu enkä varmasti osaa huomioida kaikkea. Ja sitten surua tuottaa se, kun istuu yksin jossain portailla ja ajattelee itseään ja miksi pitää olla jonkun tientynlainen ja se kun kävelee pitkin pimeitä katuja jotka ovat täynnä iloa mutta omissa silmissä on vain kyyneleitä.
Ja loppujen lopuksi, eihän moni asia ole muiden syytä, vaan kai omaa suhtautumista asioihin täytyisi miettiä. Se mitä odottaa, harvoin tapahtuu ja se mikä tulee vahingossa muotoutuu parhaaksi. Siitä päästään siihen ikuiseen ongelmaan, että kuinka olla odottamatta jotain mitä haluaa, puhutaan sitten tilanteista tai ihmisistä. Tänään odotin hetkiä, juhlia, tunnetta, iloa. Sitten olin kipeä ja tietämättäni kai niin uupunut, että en enää jaksanut kun tuntui että jää yksin. Tuntuu että osin petyn itseeni aina, kun jään pois jostain sellaisesta mitä en halua. Tai ehkä ennemminkin uskalla. Tietenkään muiden ei tarvitse koko ajan ajatella mitä joku yksi haluaa, tai en voi olettaa sellaista. Olisi vaan opittava olemaan tarpeeksi itsevarma siitä mitä on ja miten. Ja mennä ja tehdä juuri niin kuin tuntuu oikealta. Se on vaan usein helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi saa olla kiitollinen ihmisistä jotka haluavat kuunnella ja jotka jaksavat kysyä miten voit.
Tässä yön sekavia ajatuksia. Mutta kirjoittaminen auttaa. Ja aina tulee uusi päivä.
Ihanaa vappua!
Rakkaudella,
Anna
London Grammar - Nightcall
Niin monta kuukautta enkä ole kirjoittanut tänne mitään. Monta sekavaa hetkeä, monta tunnetta ja ajatusta kuten tavallista. Mutta tänään kuulin että kun kirjoittaa niin, että muutkin mahdollisesti lukevat sen niin se voi oikeasti auttaa jotakuta tajuamaan omista ajatuksistaan jotain. Ja muistin miksi ikinä aloitinkaan kirjoittamaan tänne. Siksi, että kun kirjoitan itselleni kuitenkin niin, että ajattelen että joku muukin lukee, se kehittää ajatuksia ja tunteita eri tavalla kuin se, että kirjoittaa vaan itselleen. Kirjoitan tänne siksi, että se auttaa minua ja joskus päähäni ei mahdu muuta kuin se ajatus, että nyt pitää kirjoittaa ja sitten kirjoitan sen kaiken ylös mikä mietityttää. Kirjoitan myös siksi, että joku voisi samaistua näihin ajatuksiin, joihinkin tunteisiin ja tunnistaa itsessään jotain samaa tai uutta tai ihan muuten vain, lukea jotain mielenkiinnosta. Yleensä kirjoitan kun olen surullinen, sillä se auttaa. Ja tänään olin hyvin surullinen.
En ole ihminen joka yleensä haluaa tehdä hurjaa numeroa ajatuksistaan tai tunteistaan ja harvoin kerronkaan suurta osaa siitä mitä ajattelen tai mitä tunnen. Nauruni saattaa kuulla kaukaa mutta se kun vaikka itken, ei kovin moni ole nähnyt. Mutta joskus kaikkien jaksaminen loppuu ja surullisuudelle vaan ei voi mitään. Usein en kai löydä oikeita sanoja tai sitten olen (tämä kamala sana) epävarma. Mutta kyllä minä ajattelen, ja tunnen. Usein tunnen olevani niin herkkä että en enää kestä. Kuulen melkein kaiken ja havaitsen monia asioita ympäristöstä yhtä aikaa. Sitten tunnen vielä enemmän ja loppujen lopuksi on uuvuttavaa se, että haluaisi yhtä asiaa, pitää tehdä toista ja sitten oma jaksaminen voi olla jotain aivan muuta.
Sitten koittaa suru siitä, kuinka ei sovi joukkoon vaikka haluaisi. Tiedänhän minä, että ei tarvitse ja todellakin osaan olla itse ja se mitä olen ja usein olen okei sen kanssa. Mutta se sattuu, että jotkut eivät huomaa sitä mitä on, tai ehkä he huomaavatkin mutta eivät näytä sitä. Tuntuu että analysoin ihmisiä niin paljon ja haluan päästä heistä perille niin, että pystyn olla jokaiselle heidänlaisensa minuna itsenäni. Jos se kuulostaa mitenkään järkevältä, Eihän se tietenkään onnistu enkä varmasti osaa huomioida kaikkea. Ja sitten surua tuottaa se, kun istuu yksin jossain portailla ja ajattelee itseään ja miksi pitää olla jonkun tientynlainen ja se kun kävelee pitkin pimeitä katuja jotka ovat täynnä iloa mutta omissa silmissä on vain kyyneleitä.
Ja loppujen lopuksi, eihän moni asia ole muiden syytä, vaan kai omaa suhtautumista asioihin täytyisi miettiä. Se mitä odottaa, harvoin tapahtuu ja se mikä tulee vahingossa muotoutuu parhaaksi. Siitä päästään siihen ikuiseen ongelmaan, että kuinka olla odottamatta jotain mitä haluaa, puhutaan sitten tilanteista tai ihmisistä. Tänään odotin hetkiä, juhlia, tunnetta, iloa. Sitten olin kipeä ja tietämättäni kai niin uupunut, että en enää jaksanut kun tuntui että jää yksin. Tuntuu että osin petyn itseeni aina, kun jään pois jostain sellaisesta mitä en halua. Tai ehkä ennemminkin uskalla. Tietenkään muiden ei tarvitse koko ajan ajatella mitä joku yksi haluaa, tai en voi olettaa sellaista. Olisi vaan opittava olemaan tarpeeksi itsevarma siitä mitä on ja miten. Ja mennä ja tehdä juuri niin kuin tuntuu oikealta. Se on vaan usein helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi saa olla kiitollinen ihmisistä jotka haluavat kuunnella ja jotka jaksavat kysyä miten voit.
Tässä yön sekavia ajatuksia. Mutta kirjoittaminen auttaa. Ja aina tulee uusi päivä.
Ihanaa vappua!
Rakkaudella,
Anna
Kommentit
Lähetä kommentti