On kai kyse ajasta

Hei.

Minusta on tuntunut, ja tiedän, että se että koittaa olla hyvä ihminen ei ole tarpeeksi moneen asiaan. Ja tajuan kuinka naiivilta tuokin lause ehkä kuulostaa. Mutta miksi tuntuu, että koko ajan pitäisi suorittaa ja olla jotenkin kovempi ihminen, ihan vaan sen takia että se näyttäisi paremmalta ja olisin parempi? Parempi opiskelija, työnhakija, paremmin pärjäävä yksilö ja sitä kautta parempi ihminen. On työtä jo siinä, että onnistuisi joka päivä niissä tavotteissa, ett kohtelee muita aina hyvin, ystävällisesti ja huomaavaisesti. Toisten ajatteleminen ja se että olisi kaikin puolin hyvä toisille tuntuu välillä isolta jutulta, ehkä siksi että haluaakin sitä niin paljon. Tiedostan, että näiden ominaisuuksien pitäisi olla kovin automaattisia, ja sille pohjalle tulisi rakentaa muuta identiteettiä ja taitoja. Lähiaikoina se vain tuntuu niin paljolta, että jaksaisin rakentaa taitoja mitkä tekisivät minusta ihan vaikka tasavertaisen kanssaopiskelijoideni kanssa.

On hämmentävää myöntää, että on väsynyt tai ettei pystykään keskittymään tai ei jaksaisi opiskella. Enhän minä ole tehnyt vielä paljon mitään. Kuitenkin monet jaksavat opiskella hurjasti, urheilla, käydä töissä ja harrastaa monia erilaisia asioita ja kuulua erilaisiin järjestöihin. Minäkin olen mielikuvissani tuollainen ihminen. Olen mielessäni kuitenkin myös ihminen, joka ymmärtää vapauden ja vapaa-ajan arvon. On vaikeaa tasapainottaa mielenkiintoinen opiskelu, (joka kuitenkin sekin joskus tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja ne ajatukset että olenko minä tarpeeksi tänne, opiskelemaan tätä kaikkea?) harrastuksien ja vapaa-ajan kanssa. Sitten tulee ahdistus ja epävarmuus siitä, pystynkö tähän kaikkeen. Miksi en pystyisi sillä kaikki muutkin pystyvät? Vai pystyvätkö?

Väsymyksestä ja siitä että moni asia tuntuu ihan liialle ei puhuta kovinkaan paljoa, ja varmasti on monia jotka voivat samaistua tunteeseeni itsensä riittämättömyydestä kaikkia vaatimuksia vastaan. Ja kun kyse ei ole siitä etteikö haluaisi tai kiinnostaisi tai olisi motivaatiota oppia ja ymmärtää. On kyse tasapainosta, mihin kukaan isompi taho ei kovinkaan paljon kannusta muuta kuin sivulauseilla, sillä koko ajan pitäisi olla enemmän tai parempi. Toisaalta, totta kai sekin aiheuttaa osan pahasta mielestä kun ei olekaan saanut aikaiseksi kaikkea sitä, tai edes osaa mikä olisi pitänyt tehdä.

Olenko sitten herkempi ihminen kuin joku toinen, että sen takia monet arkipäivätkin tuntuvat väsyttäviltä, vai myönnänkö sen vain helpommin itselleni? Molemmissa voi olla totuutta mutta kun analysoi itseään ja ympäristöään paljon eikä missään tapauksessa haluaisi tehdä tai olla väärin, päätyy helposti tilanteeseen missä tuntuu siltä kuin olisi alisuoriutunut omassa olemisessaan suhteessa toisiin läheisiin ihmisiin tai sitten tekemisissään suhteessa kaikkeen siihen mitä on halunnutkin tehdä.

Kyllähän minä tajuan, ettei itselleen saisi olla aina niin kovin ankara.  Mutta muiden suhtautumisen itseeni kun näkee suoraan reaktioista, on niistä helppo ajatella liikaa. Tekemättömät asiat pysyvät sellaisina niin kauan, kun minä oikeasti otan ne tehtävikseni. Tiedostan, että ajattelen varmasti usein liikaa ja turhiakin asioita liian pitkään mutta ei se ole kovin helppoa löytää sitä tasapainoa kaiken välillä ja olla tyytyväinen kaikkeen toimintaansa.

Mutta me olemme tällaisia kuin olemme ja niin se aina menee. Muutos tapahtuu pitkässä ajassa ja on varmastikin tärkeää muistaa, että muut näkevät meissä paljon enemmän hyvää yleensä kuin mitä me itsessämme näemme. Se on taas ehkä itsestäänselvyys, mutta sellainen jota ainakin minun täytyy itselleni usein muistuttaa. On kyse ajasta. Siitä ajasta jonka itsellemme sallimme, ajasta jonka annamme toisille ja uskoen siihen, ettei oikeasti minnekään olisi mikään kiire. Ja onneksi on paljon ihania ja välittäviä ihmisiä, jotka sanovat ettei ole mitään hätää.

Rakkaudella,

Anna

Tässä vielä laulu jonka sanat kuulostivat tänään erittäin osuvilta.

Zach Berkman - Down to the Second