Surusta ja siitä miten itsestään usein ajattelee
Hei.
Kävelin äsken kotiin ja kaikkialla oli sumua. Harmaa sää ja sade, jota tuskin kuitenkaan oli, teki koko ympäristöstä surkean. Kun kävelin, ajattelin surua. Mitä suru on? Miksi monesti tuntee surua tai haikeutta vaikkei välttämättä ihan tiedä sen syytä? Vai tietääkö sittenkin mutta ei hyväksy sitä, sillä suruun liittyy yleensä paljon hyvää? Sillä luulen, ettei surua voi tuntea tuntematta rakkautta tai hyvyyttä. Tuleeko suru pelosta, tai ajatuksista kuten kuuluuko mihinkään ihan täysin, milloin on sellainen tilanne, kun voi sanoa että menee kaikkialle omana itsenään ja että muut haluavat olla kanssasi juuri niin kuin ovat ja että tuntuu siltä, että oikeasti kuuluu mukaan porukkaan eikä ole mitenkään ylimääräinen? Tuleeko surullisuus ennemminkin omista ajatuksista kuin ympäröivistä asioita?
Matkallani kotiin kävelin pizzerian ohi keskustassa ja hidastin. On pitkäperjantain ilta. Pizzeriassa näkyi seurue poliiseja, monilapsinen perhe, kaverukset sekä yksin istuva mies, jolla oli käsi paketissa. En voinut jäädä tuijottamaan pizzeriaan perjantai-illan sumuisuudessa, sillä olisihan se ollut hieman omituista. Mietin kuitenkin hetken ulkopuolelta elämää, jota kaikki nuo tuon ravintolan sisäpuolella olevat ihmiset elävät. Oliko tuo mies yksinäinen tänä vapaapäivänä? Minne hän menee ja mitä hän tekee kun on syönyt? Millainen elämä ja koti tuolla perheellä on, jolla oli ainakin neljä alle kouluikäistä lasta? Tämä näky, sää ja illan tunnelma saivat minut hieman surulliseksi, vaikka tuskin kukaan surusta tai pakosta vietti iltaansa kyseisessä ravintolassa. Kai oma haikea oloni yhdistyi sään surullisuuteen ja noihin ihmisiin.
Mietin, kuinka niin moni on yksinäinen tai tyytymätön. Kuinka niin moni ei ajattele itsestään tarpeeksi tai ei uskalla näyttää kaikkea itsestään muille. Ei meidän tulisi pelätä sitä mitä muut ajattelevat elämämme kaikista puolista. Jos jokin kuuluu elämään ja sen haluaa pitää, kai se on uskallettava sanoa. Toisaalta, entä jos jollakin ei ole mitään kerrottavaa, tai ketään kenelle kertoa? Tai ovatko jotkin asiat niin herkkiä, että kun siitä puhuu tuntuu kuin ne voisivat lakata olemasta?
Usein tuntuu tietenkin, ettei ole yhtä paljon kuin joku muu eikä välttämättä siksi uskalla olla kaikkea mitä on. Aina joku on fiksumpi, kauniimpi, parempi. Aina jollakin on elämä, jonka osia sinäkin tavoittelet. Tuntuu kuin olisi ylimääräisenä ja vähäisempänä vaan mukana ja siksi alkaa pelottaa ja haluaakin suunnata suoraan omaan kotiinsa ja sänkyyn eikä lähteä ulos näyttämään, että on oikeasti ihan saman arvoinen kuin kuka tahansa muukin.
Yhdistettynä nämä kaksi asiaa, surullisuus ja se miten vähän usein itsestään ajattelee vaan saavat toisensa kasvamaan. Jos ajattelee omaa huonommuuttaan se saa surulliseksi eikä todellakaan enää näe miksi olisi jonkun mielestä rakastettava tai ihan vain ylipäätään tarpeeksi. Ja jos ajattelee surullisuutta saa se helposti mielen alakuloiseksi ja se lisää ajatuksia siitä ettei jaksa näyttää omaa olemustaan muille.
Olisi kuitenkin muistettava, että yleensä on surullinen, koska tietää niin monta asiaa mitä rakastaa. Voi olla surullinen toisten puolesta kun tuntuu, ettei pysty tekemään mitään heidän puolestaan. Voi olla surullinen, koska on niin onnellinen ja pelkää. Voi olla surullinen, kun ei ajattele itsestään tarpeeksi.
Ja kun luet tätä, muista että on okei olla surullinen vaikkei oikein tietäisikään miksi on. Niin koitan sanoa itselleni silloin, kun moni asia tuntuu liian paljolta. Mutta on hyvä pysähtyä miettimään oletko surullinen omien ajatustesi takia ja jostain itseesi liittyvästä, toisten puolesta, onnellisuudesta vai mistä. Ja sitten kun se selviää, voi rakentaa luottamusta ja voimaa. Ja pitää muistaa että aina jos on surullista tai haikeaa, seuraavaksi on iloista ja onnea.
Rakkaudella,
Anna
Kävelin äsken kotiin ja kaikkialla oli sumua. Harmaa sää ja sade, jota tuskin kuitenkaan oli, teki koko ympäristöstä surkean. Kun kävelin, ajattelin surua. Mitä suru on? Miksi monesti tuntee surua tai haikeutta vaikkei välttämättä ihan tiedä sen syytä? Vai tietääkö sittenkin mutta ei hyväksy sitä, sillä suruun liittyy yleensä paljon hyvää? Sillä luulen, ettei surua voi tuntea tuntematta rakkautta tai hyvyyttä. Tuleeko suru pelosta, tai ajatuksista kuten kuuluuko mihinkään ihan täysin, milloin on sellainen tilanne, kun voi sanoa että menee kaikkialle omana itsenään ja että muut haluavat olla kanssasi juuri niin kuin ovat ja että tuntuu siltä, että oikeasti kuuluu mukaan porukkaan eikä ole mitenkään ylimääräinen? Tuleeko surullisuus ennemminkin omista ajatuksista kuin ympäröivistä asioita?
Matkallani kotiin kävelin pizzerian ohi keskustassa ja hidastin. On pitkäperjantain ilta. Pizzeriassa näkyi seurue poliiseja, monilapsinen perhe, kaverukset sekä yksin istuva mies, jolla oli käsi paketissa. En voinut jäädä tuijottamaan pizzeriaan perjantai-illan sumuisuudessa, sillä olisihan se ollut hieman omituista. Mietin kuitenkin hetken ulkopuolelta elämää, jota kaikki nuo tuon ravintolan sisäpuolella olevat ihmiset elävät. Oliko tuo mies yksinäinen tänä vapaapäivänä? Minne hän menee ja mitä hän tekee kun on syönyt? Millainen elämä ja koti tuolla perheellä on, jolla oli ainakin neljä alle kouluikäistä lasta? Tämä näky, sää ja illan tunnelma saivat minut hieman surulliseksi, vaikka tuskin kukaan surusta tai pakosta vietti iltaansa kyseisessä ravintolassa. Kai oma haikea oloni yhdistyi sään surullisuuteen ja noihin ihmisiin.
Mietin, kuinka niin moni on yksinäinen tai tyytymätön. Kuinka niin moni ei ajattele itsestään tarpeeksi tai ei uskalla näyttää kaikkea itsestään muille. Ei meidän tulisi pelätä sitä mitä muut ajattelevat elämämme kaikista puolista. Jos jokin kuuluu elämään ja sen haluaa pitää, kai se on uskallettava sanoa. Toisaalta, entä jos jollakin ei ole mitään kerrottavaa, tai ketään kenelle kertoa? Tai ovatko jotkin asiat niin herkkiä, että kun siitä puhuu tuntuu kuin ne voisivat lakata olemasta?
Usein tuntuu tietenkin, ettei ole yhtä paljon kuin joku muu eikä välttämättä siksi uskalla olla kaikkea mitä on. Aina joku on fiksumpi, kauniimpi, parempi. Aina jollakin on elämä, jonka osia sinäkin tavoittelet. Tuntuu kuin olisi ylimääräisenä ja vähäisempänä vaan mukana ja siksi alkaa pelottaa ja haluaakin suunnata suoraan omaan kotiinsa ja sänkyyn eikä lähteä ulos näyttämään, että on oikeasti ihan saman arvoinen kuin kuka tahansa muukin.
Yhdistettynä nämä kaksi asiaa, surullisuus ja se miten vähän usein itsestään ajattelee vaan saavat toisensa kasvamaan. Jos ajattelee omaa huonommuuttaan se saa surulliseksi eikä todellakaan enää näe miksi olisi jonkun mielestä rakastettava tai ihan vain ylipäätään tarpeeksi. Ja jos ajattelee surullisuutta saa se helposti mielen alakuloiseksi ja se lisää ajatuksia siitä ettei jaksa näyttää omaa olemustaan muille.
Olisi kuitenkin muistettava, että yleensä on surullinen, koska tietää niin monta asiaa mitä rakastaa. Voi olla surullinen toisten puolesta kun tuntuu, ettei pysty tekemään mitään heidän puolestaan. Voi olla surullinen, koska on niin onnellinen ja pelkää. Voi olla surullinen, kun ei ajattele itsestään tarpeeksi.
Ja kun luet tätä, muista että on okei olla surullinen vaikkei oikein tietäisikään miksi on. Niin koitan sanoa itselleni silloin, kun moni asia tuntuu liian paljolta. Mutta on hyvä pysähtyä miettimään oletko surullinen omien ajatustesi takia ja jostain itseesi liittyvästä, toisten puolesta, onnellisuudesta vai mistä. Ja sitten kun se selviää, voi rakentaa luottamusta ja voimaa. Ja pitää muistaa että aina jos on surullista tai haikeaa, seuraavaksi on iloista ja onnea.
Rakkaudella,
Anna
Damien Rice - 9 Crimes
Kommentit
Lähetä kommentti