Taiteesta, tieteestä ja inhimillisyydestä
Hej.
Mietin, miten identifioiduin vielä vain muutama vuosi sitten musiikkilukiolaiseksi, ihmiseksi joka ilmaisee itseään sanoin ja äänellä. Ja sitten mietin, miksi sen sijaan nykyään ilmaisen itseäni niin vähän noilla keinoin, vaikka käytössä ovat vieläkin aivan samat sanat ja aivan sama ääni. Olenko hukannut jotain edellisestä maailmastani sukeltaessani sitä kohti, mikä minua inspiroi joka ikinen päivä?
Ympäristöni on muuttunut ja muutuin musiikkilukiolaisesta ylioppilaaksi ja ylioppilaasta valtiotieteiden ylioppilaaksi. En tietenkään mitenkään muuten, kuin oman työn tuloksena ja omasta tahdostani. Nämä kaksi maailmaa, taiteiden maailma ja politiikan tutkimus tuntuvat joskus olevan toistensa vastakohdat toteutustavoissaan minun mielessäni. Miksi herkkää ilmaisua ja varovaisia sanoja ei arvosteta maailmassa, jossa painoarvo ihmisten keskuudessa asetetaan usein sanavalmiuteen ja selkeisiin mielipiteisiin ilmaistuna juuri oikeassa kontekstissa, juuri oikein argumentein? Toisaalta, miksi taiteen maailmassa, tai ehkä lähinnä klassisen taiteen maailmassa usein pidetään muita, niitä jotka eivät harrasta sitä "toisina" ja "kuulumattomina"?
Tästä kaikestahan syntyy hienoinen identiteettikriisi. Entä jos satun rakastamaan runoja, monipuolisia tapoja sanoa, Sibeliuksen Impromptu, Op.5 No.5- kappaletta mutta toisaalta taas historiaa, keskusteluja päivän uutisista, oikeudenmukaisuusteorioita, yhteiskuntafilosofeja sekä sen laskemista, että todella jokaiseen tenttikirjaan saadaan vähintään yksi maininta Marxista. Miksi kaksi maailmaani voivat olla niin erilaiset? En tietenkään sano, etteikö poikkeuksia ole sillä eihän mikään ole yksinkertaista. On vain haikeaa ja vaikeaa välillä huomata ero eri tieteiden tai taiteiden välillä ja koittaa löytää tie mitä pitkin toteuttaa itseään onnistuen siinä.
Miksi ihmisiä ylipäänsä arvotetaan ja luokitella sen perusteella, mitä te opiskelevat, kuinka sanavalmiita he ovat, mikä heidän puoluekantansa on tai mitä tutkintoja he ovat suorittaneet musiikissa? Ymmärrän, että saavutukset tuntuvat hienoilta ja jokainen, myös minä, haluamme niitä. Joskus tuntuu vain äärettömän raskaalta huomata, että ihmisyyteen perustuvaa arvostusta ei enää niinkään ole. Arvotetaan korkealle vain hyvät soitonopettajat, hyvät yliopistot, saavutetut päämärät sekä niiden kautta muodostunut kova ihmisolento. Pitäisi ehkä kysyä, mitä on olla viisas? Onko se kirjaviisautta ja kovaa työtä vai inhimillisyyttä ja ystävyyttä? Eikö se voisi olla yhdistelmä tuota kaikkea, koska luulen, että siitä intohimo ja älykkyys varmastikin syntyy.
Välillä on vaikeaa löytää omaa tietään ympäristössä, joka haluaa minulta selkeitä mielipiteitä, sujuvaa argumentointia ja taitoa puhua itsestäni. Toki, ne ovat hyviä asioita ja asioita tulee saada aikaiseksi. Mutta olisinko esimerkiksi huonompi työntekijä, jos en väitä haastattelussa olevani parempi, vain vähintään yhtä hyvä kuin toinen mutta lupaisin kuunnella ja kannustaa, ottaa huomioon muiden mielipiteet ja ajatukset matkalla kohti omia tavotteitani?
Opiskelen valtio-oppia, sillä haluan oppia ymmärtämään maailmaa. Haluan tietää miksi valtiot ja valtarakenteet ovat sellaisia kuin ne ovat, miksi ne tuottavat joko hyviä tai huonoja lopputuloksia. Miksi ja miten oikeudenmukaisuudesta on erilaisia näkemyksiä ja miten mahdollisuuksien tasa-arvo voisi olla todellista. Opiskelen kansainvälistä politiikkaa, koska maailma on kiistämättä kansainvälinen. Jokainen meistä on osa globaalia maailmaa vaikka jo esimerksiksi jokapäiväisten kulutustottumusten kautta. On helppo vaatia jo nuoriltakin valmiita mielipiteitä mutta kuinka se voisi olla mahdollista ilman tietoa muista vaihtoehdoista tai kokemusta tilanteista ja maailmasta ja ihmisistä? Usein politiikka vaikuttaa hyvin päälleliimatulta, jos mielipiteet vaikuttavat jonkin muun mielipiteitä, mutta vain jonkun toisen suusta ulos tulevina sanoina. Samoin usein taide vaikuttaa tekotaiteelliselta, jos sitä tuotetaan vain teknisistä lähtökohdista ajattelematta sen merkitystä itselle tai muille jonkin välittäjänä. Politiikan ja taiteen itseisarvon tulisi olla pienempi mikä se nyt on. Eivätkö ne molemmat ole kuin välittäjiä kohti onnellisempaa ja tasapuolisempaa, parempaa maailmaa kohti? Enkä sano että tämä olisi aina näin, sillä taiteessa painotetaan kokemusta ja tunnetta, valtiotieteissä ymmärrystä, analyysiä ja vuorovaikutusta. Tällä kaikella on tasapainottava vaikutus, mutta aina se ei tunnu siltä.
On helppoa vannoa tekevänsä kaikki paremmin, sillä yleisestikin on helppo sanoa mikä on huonosti. Minä haluan oppia siitä, mitä on tehdä asiat paremmin. Haluan oppia, miksi joku ei toimi ja ymmärtämällä maailmaa ja oikeastaan ymmärtämällä meitä ihmisiä jotka täällä vaikutamme, voi vain oivaltaa mitä tulisi tehdä. Opiskelen valtio-oppia, sillä haluaisin saada niin paljon ymmärrystä, että voisin auttaa edes yhtä ihmistä tekemään valinnan joka edesauttaisi oikeudenmukaista maailmaa. Kun näitä tapahtumia on useita, useiden ihmisten edesauttamana ja toteuttamana, voisi kuvitella että on saavutettu jotain hyvää.
Välillä tuntuu voimattomalta seurata, kuinka ihmiset keskittyvät yhteen asiaan ja sen pinnalliseen arvottamiseen oikean tai aidon ymmärryksen sijaan. En tarkoita, että jonkun asian opiskeleminen esimerkiksi olisi väärin tai turhaa. Mielestäni on suuri rikkaus, että aloja on niin monta ja jokainen varmasti löytää oman intohimonsa kaikkien työ- ja opiskelumahdollisuuksien joukosta ja varsinkin yhdessä siitä kaikesta osaamisesta tulee hienon monimutkainen ymmärryksen verkosto. Olisi vain hienoa, jos kenenkään ei tarvitsisi tasapainoilla sen välillä, kuinka toteuttaa omia unelmiaan kahden maailman välillä. Olisi hienoa, että voisin uskoa siihen, että voisi olla arvostettua tai hyvä olla politiikan tutkija, joka kirjoittaa runoja tai että voisi olla hienoakin olla valtiotieteilijä joka ei aina välttämättä osaa sanoa mielipidettään täysin valmiina, vaan haluaa kuulla muilta ensin, sillä ehkä kuunteleminen ja avoimuus edistävät rauhanomaisempaa maailmaa.
Haluan sanoa, että olisi hienoa jos ominaisuuksien monimuotoisuutta arvostettaisiin ja erilaisissa taide- ja tiedeyhteisöissä oltaisiin avoimempia toisille. Emme ole kuitenkaan yksin, ja mikään ei kehity itsekseen. Eikö ole vaan rikkaus, jos ihmiset ymmärtäisivät toisiaan ja toistensa tekemisiä paremmin? Eikö olisi hyvä, jos kaikkea ei arvotettaisi niin paljon titteleiden perusteella, vaan kiinnitettäisiin huomiota ihmisyyteen ja siihen miten kohtelee toisia? Ei tarvitsisi koittaa olla niin kova ihminen kovassa maailmassa, kun tietää että loppujen lopuksi ihmisyys ja inhimillisyys on samankaltaista kaikkialla. Rakastan taidetta, historiaa ja valtiotieteitä. Toiveeni vain on, että saan sen kaiken mahtumaan sulassa sovussa ainakin omaan maailmaani ja sitä kautta myös muiden.
Rakkaudella,
Anna
Mietin, miten identifioiduin vielä vain muutama vuosi sitten musiikkilukiolaiseksi, ihmiseksi joka ilmaisee itseään sanoin ja äänellä. Ja sitten mietin, miksi sen sijaan nykyään ilmaisen itseäni niin vähän noilla keinoin, vaikka käytössä ovat vieläkin aivan samat sanat ja aivan sama ääni. Olenko hukannut jotain edellisestä maailmastani sukeltaessani sitä kohti, mikä minua inspiroi joka ikinen päivä?
Ympäristöni on muuttunut ja muutuin musiikkilukiolaisesta ylioppilaaksi ja ylioppilaasta valtiotieteiden ylioppilaaksi. En tietenkään mitenkään muuten, kuin oman työn tuloksena ja omasta tahdostani. Nämä kaksi maailmaa, taiteiden maailma ja politiikan tutkimus tuntuvat joskus olevan toistensa vastakohdat toteutustavoissaan minun mielessäni. Miksi herkkää ilmaisua ja varovaisia sanoja ei arvosteta maailmassa, jossa painoarvo ihmisten keskuudessa asetetaan usein sanavalmiuteen ja selkeisiin mielipiteisiin ilmaistuna juuri oikeassa kontekstissa, juuri oikein argumentein? Toisaalta, miksi taiteen maailmassa, tai ehkä lähinnä klassisen taiteen maailmassa usein pidetään muita, niitä jotka eivät harrasta sitä "toisina" ja "kuulumattomina"?
Tästä kaikestahan syntyy hienoinen identiteettikriisi. Entä jos satun rakastamaan runoja, monipuolisia tapoja sanoa, Sibeliuksen Impromptu, Op.5 No.5- kappaletta mutta toisaalta taas historiaa, keskusteluja päivän uutisista, oikeudenmukaisuusteorioita, yhteiskuntafilosofeja sekä sen laskemista, että todella jokaiseen tenttikirjaan saadaan vähintään yksi maininta Marxista. Miksi kaksi maailmaani voivat olla niin erilaiset? En tietenkään sano, etteikö poikkeuksia ole sillä eihän mikään ole yksinkertaista. On vain haikeaa ja vaikeaa välillä huomata ero eri tieteiden tai taiteiden välillä ja koittaa löytää tie mitä pitkin toteuttaa itseään onnistuen siinä.
Miksi ihmisiä ylipäänsä arvotetaan ja luokitella sen perusteella, mitä te opiskelevat, kuinka sanavalmiita he ovat, mikä heidän puoluekantansa on tai mitä tutkintoja he ovat suorittaneet musiikissa? Ymmärrän, että saavutukset tuntuvat hienoilta ja jokainen, myös minä, haluamme niitä. Joskus tuntuu vain äärettömän raskaalta huomata, että ihmisyyteen perustuvaa arvostusta ei enää niinkään ole. Arvotetaan korkealle vain hyvät soitonopettajat, hyvät yliopistot, saavutetut päämärät sekä niiden kautta muodostunut kova ihmisolento. Pitäisi ehkä kysyä, mitä on olla viisas? Onko se kirjaviisautta ja kovaa työtä vai inhimillisyyttä ja ystävyyttä? Eikö se voisi olla yhdistelmä tuota kaikkea, koska luulen, että siitä intohimo ja älykkyys varmastikin syntyy.
Välillä on vaikeaa löytää omaa tietään ympäristössä, joka haluaa minulta selkeitä mielipiteitä, sujuvaa argumentointia ja taitoa puhua itsestäni. Toki, ne ovat hyviä asioita ja asioita tulee saada aikaiseksi. Mutta olisinko esimerkiksi huonompi työntekijä, jos en väitä haastattelussa olevani parempi, vain vähintään yhtä hyvä kuin toinen mutta lupaisin kuunnella ja kannustaa, ottaa huomioon muiden mielipiteet ja ajatukset matkalla kohti omia tavotteitani?
Opiskelen valtio-oppia, sillä haluan oppia ymmärtämään maailmaa. Haluan tietää miksi valtiot ja valtarakenteet ovat sellaisia kuin ne ovat, miksi ne tuottavat joko hyviä tai huonoja lopputuloksia. Miksi ja miten oikeudenmukaisuudesta on erilaisia näkemyksiä ja miten mahdollisuuksien tasa-arvo voisi olla todellista. Opiskelen kansainvälistä politiikkaa, koska maailma on kiistämättä kansainvälinen. Jokainen meistä on osa globaalia maailmaa vaikka jo esimerksiksi jokapäiväisten kulutustottumusten kautta. On helppo vaatia jo nuoriltakin valmiita mielipiteitä mutta kuinka se voisi olla mahdollista ilman tietoa muista vaihtoehdoista tai kokemusta tilanteista ja maailmasta ja ihmisistä? Usein politiikka vaikuttaa hyvin päälleliimatulta, jos mielipiteet vaikuttavat jonkin muun mielipiteitä, mutta vain jonkun toisen suusta ulos tulevina sanoina. Samoin usein taide vaikuttaa tekotaiteelliselta, jos sitä tuotetaan vain teknisistä lähtökohdista ajattelematta sen merkitystä itselle tai muille jonkin välittäjänä. Politiikan ja taiteen itseisarvon tulisi olla pienempi mikä se nyt on. Eivätkö ne molemmat ole kuin välittäjiä kohti onnellisempaa ja tasapuolisempaa, parempaa maailmaa kohti? Enkä sano että tämä olisi aina näin, sillä taiteessa painotetaan kokemusta ja tunnetta, valtiotieteissä ymmärrystä, analyysiä ja vuorovaikutusta. Tällä kaikella on tasapainottava vaikutus, mutta aina se ei tunnu siltä.
On helppoa vannoa tekevänsä kaikki paremmin, sillä yleisestikin on helppo sanoa mikä on huonosti. Minä haluan oppia siitä, mitä on tehdä asiat paremmin. Haluan oppia, miksi joku ei toimi ja ymmärtämällä maailmaa ja oikeastaan ymmärtämällä meitä ihmisiä jotka täällä vaikutamme, voi vain oivaltaa mitä tulisi tehdä. Opiskelen valtio-oppia, sillä haluaisin saada niin paljon ymmärrystä, että voisin auttaa edes yhtä ihmistä tekemään valinnan joka edesauttaisi oikeudenmukaista maailmaa. Kun näitä tapahtumia on useita, useiden ihmisten edesauttamana ja toteuttamana, voisi kuvitella että on saavutettu jotain hyvää.
Välillä tuntuu voimattomalta seurata, kuinka ihmiset keskittyvät yhteen asiaan ja sen pinnalliseen arvottamiseen oikean tai aidon ymmärryksen sijaan. En tarkoita, että jonkun asian opiskeleminen esimerkiksi olisi väärin tai turhaa. Mielestäni on suuri rikkaus, että aloja on niin monta ja jokainen varmasti löytää oman intohimonsa kaikkien työ- ja opiskelumahdollisuuksien joukosta ja varsinkin yhdessä siitä kaikesta osaamisesta tulee hienon monimutkainen ymmärryksen verkosto. Olisi vain hienoa, jos kenenkään ei tarvitsisi tasapainoilla sen välillä, kuinka toteuttaa omia unelmiaan kahden maailman välillä. Olisi hienoa, että voisin uskoa siihen, että voisi olla arvostettua tai hyvä olla politiikan tutkija, joka kirjoittaa runoja tai että voisi olla hienoakin olla valtiotieteilijä joka ei aina välttämättä osaa sanoa mielipidettään täysin valmiina, vaan haluaa kuulla muilta ensin, sillä ehkä kuunteleminen ja avoimuus edistävät rauhanomaisempaa maailmaa.
Haluan sanoa, että olisi hienoa jos ominaisuuksien monimuotoisuutta arvostettaisiin ja erilaisissa taide- ja tiedeyhteisöissä oltaisiin avoimempia toisille. Emme ole kuitenkaan yksin, ja mikään ei kehity itsekseen. Eikö ole vaan rikkaus, jos ihmiset ymmärtäisivät toisiaan ja toistensa tekemisiä paremmin? Eikö olisi hyvä, jos kaikkea ei arvotettaisi niin paljon titteleiden perusteella, vaan kiinnitettäisiin huomiota ihmisyyteen ja siihen miten kohtelee toisia? Ei tarvitsisi koittaa olla niin kova ihminen kovassa maailmassa, kun tietää että loppujen lopuksi ihmisyys ja inhimillisyys on samankaltaista kaikkialla. Rakastan taidetta, historiaa ja valtiotieteitä. Toiveeni vain on, että saan sen kaiken mahtumaan sulassa sovussa ainakin omaan maailmaani ja sitä kautta myös muiden.
Rakkaudella,
Anna
Sitten vielä tämä vanha kappale. Se on hyvä.
Coldpay - The Scientist
Kommentit
Lähetä kommentti