Tommy, kuusi sekuntia ja rakkautta
Hei.
Eilinen oli sellainen todellinen heinäkuun päivä. Sellainen tukahduttavan lämmin, oranssin aurinkoinen ja haikea. Koin eilen surua ja valtavaa rakkautta. Ja sitten kun jäin yksin, menin ostamaan karkkia ja otin Tommy Tabermannin kirjan mukaani jokirantaan.
Luin yksinäisyydestä, ja siitä että "maailma voi olla niin köyhä paikka, ettei sillä ole ihmistä ihmiselle antaa". Luin myös, "että jos pariskunta aamulla lähtiessään omille teilleen ja illalla kohdatessaan suutelee vähintään kuuden sekunnin pituisen suudelman, moninkertaistuu heidän mahdollisuutensa kokea sitä onneksi kutsuttua." Ja minusta on kauneinta on, kun surusta ja onnesta, vihasta ja rakkaudesta voi kirjoittaa kauniisti. Kauniisti niin, että se pysäyttää. Ja myös viisaasti. Niin viisaasti, että haluaa tulla yhtä viisaaksi tietäen, että siihen on vielä matkaa.
Ajattelen toisista ihmisistä helposti todella paljon ja he ovat sen varmasti ansainneet. Aivan varmasti ne ihmiset, joita pidän kauniina ja viisaina, taitavina ja hyvinä ovat näitä asioita. Kuitenkin minulle tulee helposti surullinen olo, sillä en näe itsenäni läheskään yhtä kauniina tai viisaana, taitavana tai hyvänä. Ja se vaikuttaa kaikkeen. Uskoon siitä mitä voi olla, uskoon siitä mitä muut minussa näkevät tai käsitykseen omista ja toisten haluista, ajatuksista, tekemisistä, historiasta ja nykyhetkestä. Enkä varmasti ole tämän tunteen kanssa yksin. En minä ole superihminen, joka on kaunis, cool, jonkin hurjan arvostetun alan opiskelija, hauska, menestyksekäs ja aina onnellinen ja mielenkiintoinen. Ja samalla, tottakai olen tätä kaikkea. Jokainen on. Aina jonkun mielestä.
Kuitenkin, jospa ihmiset suutelemisen lisäksi soisivat myös toiset kuusi sekuntia kaksi kertaa päivässä vain itselleen ja hymyilisivät peilikuvalleen, olisi tässä maailmassa enemmän hyviä ja kauniita käsityksiä ihmisistä, hyviä käsityksiä meistä itsestämme.
On käsinkosketeltavan vaikeaa välillä hyväksyä ajatuksiamme ja pelkojamme itsestämme tai meitä ympäröivästä maailmasta. Millainen minä olen ja mitä minä olen tehnyt? Emme voi elää uudelleen mutta voimme kyllä korjata jotain, mikä meissä itsessämme on jäänyt kesken. Yleensä se on hyväksyntää. Ja kun hyväksymme omat vikamme meistä tulee kauniita, ja sen kauneuden näkee muutkin. Eikä kukaan ole täydellinen yksilö, ei toisia kannata kadehtia. Olla vain ylpeä toisista ja toivoa hyvää. Koska silloin on mahdollisuus siihen, että joku toivoo sitä minullekin.
Tommy Tabermann kirjoitti myös rakkaudesta. "Ilman rakkautta olemme hukassa, niin kuin vähän olemmekin. Siis pitäkäämme huolta rakkauden viattomuudesta. Se on meidän elämänlankamme". Ja tämä lause on mielestäni pelottavan suuri. En haluaisi, että joku tämän lukiessaan ajattelee että rakkaudesta kirjoittaminen on turhaa, puuduttavaa tai turhaa lätinää. Eikö sillä ole jokaiselle jonkinlainen merkitys, ja eikö se loppujen lopuksi ole jotain sellaista, mitä kaikki tässä elämässä jossain muodossa tavoittele tai koita saavuttaa? Samaisessa Tabermannin tekstissä rakkaudesta sanotaan myös ehkä hieman jopa valtio-opillisemmin "Rakkautta on aikojen saatossa yritetty omia. Sitä ovat yrittäneet tyrannit, pienet ja suuret diktaattorit. Mitä on mammona ja valta, elleivät alamaiset rakasta, kansa huuda kuorossa ylistystä ja rakkautta? Mutta joka tänään käskystä rakastaa, se huomenna kaataa patsaan ja sylkee sille vihasta ja inhosta. Rakautta ei voi komentaa, rakkaus täytyy ansaita."
Ja tätä minä haluaisin toteuttaa. Jos mietin joka ikistä ihmissuhdettani tai suhdetta vaikka muihinkin asioihin, tähän yhteiskuntaan tai maailmaan, tulee varmasti parempi lopputulos jos omaa toimintaa miettisi sen kautta, mikä lisää niitä asioita, että ansaitsee muiden rakkauden, sillä ei mikään hyvä tunne ei ole itsestäänselvyys. On loputon työ tulla paremmaksi, mutta se on myös toivoa herättävä asia. Koskaan ei ole valmis, mutta koko ajan enemmän. Ja samaan aikaan myös minä saan rakastaa enemmän.
Kuulostan varmaan hyvin idealistiselta tai naivilta. Mutta jokseenkin on aika voimaannuttava tunne, kun jokin mistä on tehty jonkilainen tietynlainen kuva tai ei niin tärkeä asia, tai sellainen asia mitä väheksytään kovien arvojen noustessa arvostetuiksi alkaa tuntua lämpimältä ajatukselta ja sellaisilta teoilta, jotka tekevät hyviä ihmisiä. Tällaista halusin tänään sanoa.
Rakkaudella,
Anna
Ps. Tässä vielä kaunis laulu, jonka sanoma on viime päivinä on tuntunut kuin omilta ajatuksilta. Olen niistä ajatuksista maailman onnellisin.
Eilinen oli sellainen todellinen heinäkuun päivä. Sellainen tukahduttavan lämmin, oranssin aurinkoinen ja haikea. Koin eilen surua ja valtavaa rakkautta. Ja sitten kun jäin yksin, menin ostamaan karkkia ja otin Tommy Tabermannin kirjan mukaani jokirantaan.
Luin yksinäisyydestä, ja siitä että "maailma voi olla niin köyhä paikka, ettei sillä ole ihmistä ihmiselle antaa". Luin myös, "että jos pariskunta aamulla lähtiessään omille teilleen ja illalla kohdatessaan suutelee vähintään kuuden sekunnin pituisen suudelman, moninkertaistuu heidän mahdollisuutensa kokea sitä onneksi kutsuttua." Ja minusta on kauneinta on, kun surusta ja onnesta, vihasta ja rakkaudesta voi kirjoittaa kauniisti. Kauniisti niin, että se pysäyttää. Ja myös viisaasti. Niin viisaasti, että haluaa tulla yhtä viisaaksi tietäen, että siihen on vielä matkaa.
Ajattelen toisista ihmisistä helposti todella paljon ja he ovat sen varmasti ansainneet. Aivan varmasti ne ihmiset, joita pidän kauniina ja viisaina, taitavina ja hyvinä ovat näitä asioita. Kuitenkin minulle tulee helposti surullinen olo, sillä en näe itsenäni läheskään yhtä kauniina tai viisaana, taitavana tai hyvänä. Ja se vaikuttaa kaikkeen. Uskoon siitä mitä voi olla, uskoon siitä mitä muut minussa näkevät tai käsitykseen omista ja toisten haluista, ajatuksista, tekemisistä, historiasta ja nykyhetkestä. Enkä varmasti ole tämän tunteen kanssa yksin. En minä ole superihminen, joka on kaunis, cool, jonkin hurjan arvostetun alan opiskelija, hauska, menestyksekäs ja aina onnellinen ja mielenkiintoinen. Ja samalla, tottakai olen tätä kaikkea. Jokainen on. Aina jonkun mielestä.
Kuitenkin, jospa ihmiset suutelemisen lisäksi soisivat myös toiset kuusi sekuntia kaksi kertaa päivässä vain itselleen ja hymyilisivät peilikuvalleen, olisi tässä maailmassa enemmän hyviä ja kauniita käsityksiä ihmisistä, hyviä käsityksiä meistä itsestämme.
On käsinkosketeltavan vaikeaa välillä hyväksyä ajatuksiamme ja pelkojamme itsestämme tai meitä ympäröivästä maailmasta. Millainen minä olen ja mitä minä olen tehnyt? Emme voi elää uudelleen mutta voimme kyllä korjata jotain, mikä meissä itsessämme on jäänyt kesken. Yleensä se on hyväksyntää. Ja kun hyväksymme omat vikamme meistä tulee kauniita, ja sen kauneuden näkee muutkin. Eikä kukaan ole täydellinen yksilö, ei toisia kannata kadehtia. Olla vain ylpeä toisista ja toivoa hyvää. Koska silloin on mahdollisuus siihen, että joku toivoo sitä minullekin.
Tommy Tabermann kirjoitti myös rakkaudesta. "Ilman rakkautta olemme hukassa, niin kuin vähän olemmekin. Siis pitäkäämme huolta rakkauden viattomuudesta. Se on meidän elämänlankamme". Ja tämä lause on mielestäni pelottavan suuri. En haluaisi, että joku tämän lukiessaan ajattelee että rakkaudesta kirjoittaminen on turhaa, puuduttavaa tai turhaa lätinää. Eikö sillä ole jokaiselle jonkinlainen merkitys, ja eikö se loppujen lopuksi ole jotain sellaista, mitä kaikki tässä elämässä jossain muodossa tavoittele tai koita saavuttaa? Samaisessa Tabermannin tekstissä rakkaudesta sanotaan myös ehkä hieman jopa valtio-opillisemmin "Rakkautta on aikojen saatossa yritetty omia. Sitä ovat yrittäneet tyrannit, pienet ja suuret diktaattorit. Mitä on mammona ja valta, elleivät alamaiset rakasta, kansa huuda kuorossa ylistystä ja rakkautta? Mutta joka tänään käskystä rakastaa, se huomenna kaataa patsaan ja sylkee sille vihasta ja inhosta. Rakautta ei voi komentaa, rakkaus täytyy ansaita."
Ja tätä minä haluaisin toteuttaa. Jos mietin joka ikistä ihmissuhdettani tai suhdetta vaikka muihinkin asioihin, tähän yhteiskuntaan tai maailmaan, tulee varmasti parempi lopputulos jos omaa toimintaa miettisi sen kautta, mikä lisää niitä asioita, että ansaitsee muiden rakkauden, sillä ei mikään hyvä tunne ei ole itsestäänselvyys. On loputon työ tulla paremmaksi, mutta se on myös toivoa herättävä asia. Koskaan ei ole valmis, mutta koko ajan enemmän. Ja samaan aikaan myös minä saan rakastaa enemmän.
Kuulostan varmaan hyvin idealistiselta tai naivilta. Mutta jokseenkin on aika voimaannuttava tunne, kun jokin mistä on tehty jonkilainen tietynlainen kuva tai ei niin tärkeä asia, tai sellainen asia mitä väheksytään kovien arvojen noustessa arvostetuiksi alkaa tuntua lämpimältä ajatukselta ja sellaisilta teoilta, jotka tekevät hyviä ihmisiä. Tällaista halusin tänään sanoa.
Rakkaudella,
Anna
Ps. Tässä vielä kaunis laulu, jonka sanoma on viime päivinä on tuntunut kuin omilta ajatuksilta. Olen niistä ajatuksista maailman onnellisin.
Kommentit
Lähetä kommentti