Ei ole kai rakkautta rakkaus, jos se muutoksesta loppuu

Hei.

Olen asunut Turussa nyt kolme vuotta. Tuntuu omituisen innostuneelta ja haikealta, sillä nyt on meneillään minun tähänastisten suunnitelmieni mukaisesti viimeinen kuukauteni turkulaisena. Tarkoituksena on suunnata kesätöiden kautta Amsterdamiin ja sieltä Helsinkiin. Ja voihan Turku, millaisen jäljen minuun jätätkään. 19- vuotiaana muuttaessani en vielä tiennyt, että Turku ei tulisi olemaan minulle vain kaupunki, vaan myös tunne joka säilyy läpi elämän.

Me Turkuun muualta muuttaneet aina hieman naureskelemme sille hurjan vahvalle identiteetille, joka monella syntyjään turkulaisella onkaan. Hymyilemme sille loputtomalle kotiseuturakkaudelle, jota paljasjalkaiset turkulaiset oikein loistavat kun pääsevät puhumaan oikeastaan mistä tahansa Turkuun liittyvästä. Ja suhtaudumme asiallisen hyväksyvästi nyökytellen siihen selvään inhoon, jota turkulaiset kokevat puretuista mennyttä aikaa huokuvista taloista. Se on kyllä oikeasti aivan kamalaa. Mutta nykyään ymmärrän tuota kaikkea ja voin tuntea samaista kotiseuturakkautta Turkua kohtaan. Postinumerot 20500 ja 20100 olivat kotini kolme vuotta. Ja täällä niin moni rakas muisto on syntynyt. Siksi tässä kirjoituksessa toistuvat sanat Turku ja rakkaus varmaankin aivan liian monesti. Mutta on se sen arvoista. 

Turussa olen saanut elinikäisiä ystäviä. Ikuisia muistoja unohtumattomista illoista, vuosista jolloin me kaikki saimme aina melkein liian vähän opintopisteitä,  jolloin nukuimme kun olisi pitänyt herätä ja olimme hereillä kun olisi pitänyt jo nukkua. Vuosista jolloin opimme ajattelemaan, ymmärtämään ja hyväksymään. Sekä loppujen lopuksi muistoja vuosista, kun olimme vastuussa vain itsestämme ja siitä kuinka suhtaudumme elämään. Olen aivan varma että jos jo nyt tuntuu tältä, muutaman vuoden päästä Turkuvuosista on mielessäni kuva kullattuina vapauden ja onnen vuosina, jolloin kaikki tuntui hyvältä ja kaikki oli mahdollista. Näen jo itseni julistamassa ikuisen ystävyyden ja Turun ilosanomaa ystävieni kanssa juhlissa ainejärjestömme täyttäessä 50- vuotta, eli kahdeksan vuoden kuluttua.

Mutta en koe, että mikään edellä mainituista kliseisen onnellisista lauseista olisi valetta. Tottakai arki on arkea ja olen kokenut paljon ahdistusta ja vaikeita hetkiä sekä aikoja, kun haluaisin vaan luovuttaa opiskelun ja oikeastaan kaiken suhteen. Mutta voihan Turku, jokin täällä saa minut silti aina jaksamaan. Ja se on ihmiset, sillä Turussa olen tutustunut niin viisaisiin ihmisiin. Täällä tunsin heti olevani kotona, minua ymmärrettiin. Ja Turussa myös rakastuin. Voihan sitä yhtä tammikuisen Turun yötä nyt jo kauan sitten, kun kuulin aurasillalla ne kaikkein upeimmat sanat, mitä kukaan ikinä voi kuulla. "Anna, mä oikeasti rakastan sua." Ja niin rakastin minäkin häntä takaisin. 

Kolme vuotta ei lopulta ole kovin pitkä aika. Ja toki kaikki on vielä aivan kesken ja käynnissä. Niin minä ja minuus, kasvaminen, opinnot ja ihmissuhteet. Mutta ei kai mikään ikinä täysin valmistukaan, onneksi. (Toivottavasti tosin minä joskus yliopistosta.) Ja varmasti palaan tänne aina ja usein saamaan sen tarpeellisen annoksen Turkua, jotta voi taas jatkaa elämässä eteenpäin. 

Nyt haluankin sanoa kiitokset kaikille teille, jotka näistä elämäni kolmesta vuodesta olette tehneet sellaiset upean kultaiset ja rakkaat. Kyllä te varmaan tiedätte keitä te olette, mutta erityiskiitos Hammu ja rakkaat ystävät. Kiitos hallitus -15, festisraati ja kaikki klubilaiset. Kiitos uudet upeat ihmiset, joihin olen saanut tutustua. Kiitos vielä kaikki te, jotka ette tuominneet minua aina kun esimerkiksi pyysin tanssilattialla dj:lta Low:n ja sitä kun se vieläpä soitettiin ja tanssin. 

Ei ole rakkautta rakkaus, jos se muutoksesta loppuu. Ja pian tulen takaisin!

Rakkaudella,

Anna