Kauniimmat silmät ja kauniimpi mieli
Hei.
Oletko pysähtynyt koskaan miettimään, mitä sinä teit syyskuussa 2013? Esimerkiksi silloin kun samaan aikaan jotkut sinulle ja toisilleen vielä hieman tuntemattomat tutustuivat ja ihastuivat. Olisit ollut onnellinen heidän puolestaan. Toisaalta onneton, koska sinulle ei juuri koskaan tapahtunut mitään. Pydähdytkö ikinä miettimään, miten ihmiset elävät kaikki yhtä monimutkaista ja merkityksellistä elämää kuin sinäkin, viettäen yhtä hauskaa ja yhtä kamalaa aikaa toisistaan tietämättä?
Olitko silloin syyskuussa kenties kotonasi peiton alla yksin niin kuin minäkin, pohtien silloista 19- vuotiasta elämää ja sen suunnatonta suuntaa? Olitko onnellinen vapaudestasi niin kuin minäkin ja kirjoittelit runoja muistikirjoihin juuri niin epäjärjestelmällisesti että muutaman vuoden päästä annat itsellesi palautetta tuosta ärsyttävästä epäjärjestelmälisyydesä? Tämän kaiken kautta mietin millaiseksi minä oikein olen muokkautumassa. Millaiseksi ympäristömme, ihmissuhteemme ja ajatuksemme meidät kaivertavat, hiovat, kovettavat tai sulattavat? Sillä ne todellakin jättävät jälkiä.
Oman olemukseni piirteet ovat muovautuneet sekä vahvuuksiksini että heikkouksiksini. Minussahan on ihan valtavasti potentiaalia. Mutta minussa on myös ihan valtavasti sitä, mikä saattaa tuntua musertavalta tai heikolta. Se että tuntee herkästi ympäristönsä, ihmiset ja itsensä on sekä rikkaus että taakka. Kaikki jää mieleen ja kaikesta ottaa itseensä niin hyvän kuin epäluulotkin. Miten minusta kasvoikin se herkkä ihminen, jolle ihmissuhteet ovat kaikki kaikessa mutta joka kuitenkin epäilee usein sitä, miten toiset minuun suhtautuvat? Suru, itseluottamuksen puute, ahdistus ja mietteliäisyys. Ne ovat tämän ei rakkaan tunteen liian monta nimeä. Kaikesta epävarmuudesta toisia kohtaan syntyy hurja määrä epäluottamusta itseensä. Miksi niin usein tuntuu että toiset ovat parempia, kauniimpia, menestyvämpiä, iloisempia ja kaikkea sitä mitä minäkin haluaisin olla?
Itseluottamukseen toki vaikuttavat kokemukset omasta ympäristöstään. Jos on aina ollut ihan hyvä, on asiat toki ihan hyvin. Miltä sen sitten pitäisi tuntua, kun toisia on ehkä silti haluttu jonkin verran enemmän, jotkut ovat aina himpun verran parempia ja vähän enemmän kaikessa kuin itse. Kuulostaapas dramaattiselta. Mutta kai jonkinlaisena pointtina on, miten tarvitsisimme kaikki samanlaista huomiota tai samanlaisia huokauksia, kiitoksia ja ihmettelyjä omista olemuksistamme ja taidoistamme. Kyllähän sitä jaksaa kun pärjää. Mutta voisi varmasti päästä eteenpäin vieläkin paremmin.
On helppoa muistaa 19- vuotiaan itseni kauniit ajatukset elämästä. Myös ne haikeat ja vaikeatkin ajatukset joita löytyy myös tämän blogin teksteistä. Olen jo vuosia kirjoittanut tänne suoraan sen enempää miettimättä, toivoen että ajatusteni kulusta saisi kiinni edes jostakin langasta, vaikka niitä on esillä varmasti useampi yhtä aikaa. Mutta siinähän se pointti onkin. Ei tarvitse olla vain yhtä mieltä kerralla, tai yhtä asiaa mielessä kerrallaan ja silloin niistä ajatuksista voi jakaa usealle ihmiselle. Jos mieli menee moneen suuntaan sen saisi antaa mennä. Halusin kai vain kirjoittaa ja todeta, että ollapa siellä monella suunnalla missä te muutkin yhdessä ja nauraa ja laulaa ja olla huoleton, enkä yksin täällä peiton alla hieman sen jälkeen kun on kamalasti itkettänyt oma olemattomuus ja pienuus. On hurjan hienoa ajatella ihmisistä suuria asioita ja kauniita mielikuvia. Todeta, että niin monella keneen tutustun on kaikilla on kauniit silmät ja kaunis mieli. Ja se kaikki voima vie minuakin eteenpäin. Toisaalta se on välillä kuluttavaa kun ei tunne kamalasti syitä sille, miksi minulla olisi mitään samanlaista antaa.
No, nyt on heinäkuun 2017 alku. Elämä todella on erilaista kuin neljä tai viisi vuotta sitten, uusine suurenmoisine iloineen ja toki myös suruineen. Silloiselle minulle nykyinen elämäni olisi vain unelmaa tulevasta. Eikös se ole aikamoinen saavutus se. Ja jos pitäisi osata ajatella sitä syyskuuta 2013, oli nykyisen lähipiirini elämä varmasti todella erilaista enkä edes tuntenut suurta osaa kaikista näistä kauniista ja maailman taitavimmista ihmisistä joita saan kutsua läheisiksi ihmisiksi nyt. Me olemme tarvinneet ne kaikki tunteet ja tilanteet päästäksemme tähän. Haluaisin vain, että vaikka viidenkin vuoden päästä sitä osaisi olla varmempi. Olla kasvanut niin että hyväksyy kaiken sen mitä ei joskus tuntenut ja sen millaiseksi muokkautuu. Voisinpa vaan pakata kaikki ajatukseni ja kaiken sen epävarmuuden laatikkohin ja laittaa mieleni hyllylle elämääni rikastuttamaan.
Rakkaudella,
Anna
Oletko pysähtynyt koskaan miettimään, mitä sinä teit syyskuussa 2013? Esimerkiksi silloin kun samaan aikaan jotkut sinulle ja toisilleen vielä hieman tuntemattomat tutustuivat ja ihastuivat. Olisit ollut onnellinen heidän puolestaan. Toisaalta onneton, koska sinulle ei juuri koskaan tapahtunut mitään. Pydähdytkö ikinä miettimään, miten ihmiset elävät kaikki yhtä monimutkaista ja merkityksellistä elämää kuin sinäkin, viettäen yhtä hauskaa ja yhtä kamalaa aikaa toisistaan tietämättä?
Olitko silloin syyskuussa kenties kotonasi peiton alla yksin niin kuin minäkin, pohtien silloista 19- vuotiasta elämää ja sen suunnatonta suuntaa? Olitko onnellinen vapaudestasi niin kuin minäkin ja kirjoittelit runoja muistikirjoihin juuri niin epäjärjestelmällisesti että muutaman vuoden päästä annat itsellesi palautetta tuosta ärsyttävästä epäjärjestelmälisyydesä? Tämän kaiken kautta mietin millaiseksi minä oikein olen muokkautumassa. Millaiseksi ympäristömme, ihmissuhteemme ja ajatuksemme meidät kaivertavat, hiovat, kovettavat tai sulattavat? Sillä ne todellakin jättävät jälkiä.
Oman olemukseni piirteet ovat muovautuneet sekä vahvuuksiksini että heikkouksiksini. Minussahan on ihan valtavasti potentiaalia. Mutta minussa on myös ihan valtavasti sitä, mikä saattaa tuntua musertavalta tai heikolta. Se että tuntee herkästi ympäristönsä, ihmiset ja itsensä on sekä rikkaus että taakka. Kaikki jää mieleen ja kaikesta ottaa itseensä niin hyvän kuin epäluulotkin. Miten minusta kasvoikin se herkkä ihminen, jolle ihmissuhteet ovat kaikki kaikessa mutta joka kuitenkin epäilee usein sitä, miten toiset minuun suhtautuvat? Suru, itseluottamuksen puute, ahdistus ja mietteliäisyys. Ne ovat tämän ei rakkaan tunteen liian monta nimeä. Kaikesta epävarmuudesta toisia kohtaan syntyy hurja määrä epäluottamusta itseensä. Miksi niin usein tuntuu että toiset ovat parempia, kauniimpia, menestyvämpiä, iloisempia ja kaikkea sitä mitä minäkin haluaisin olla?
Itseluottamukseen toki vaikuttavat kokemukset omasta ympäristöstään. Jos on aina ollut ihan hyvä, on asiat toki ihan hyvin. Miltä sen sitten pitäisi tuntua, kun toisia on ehkä silti haluttu jonkin verran enemmän, jotkut ovat aina himpun verran parempia ja vähän enemmän kaikessa kuin itse. Kuulostaapas dramaattiselta. Mutta kai jonkinlaisena pointtina on, miten tarvitsisimme kaikki samanlaista huomiota tai samanlaisia huokauksia, kiitoksia ja ihmettelyjä omista olemuksistamme ja taidoistamme. Kyllähän sitä jaksaa kun pärjää. Mutta voisi varmasti päästä eteenpäin vieläkin paremmin.
On helppoa muistaa 19- vuotiaan itseni kauniit ajatukset elämästä. Myös ne haikeat ja vaikeatkin ajatukset joita löytyy myös tämän blogin teksteistä. Olen jo vuosia kirjoittanut tänne suoraan sen enempää miettimättä, toivoen että ajatusteni kulusta saisi kiinni edes jostakin langasta, vaikka niitä on esillä varmasti useampi yhtä aikaa. Mutta siinähän se pointti onkin. Ei tarvitse olla vain yhtä mieltä kerralla, tai yhtä asiaa mielessä kerrallaan ja silloin niistä ajatuksista voi jakaa usealle ihmiselle. Jos mieli menee moneen suuntaan sen saisi antaa mennä. Halusin kai vain kirjoittaa ja todeta, että ollapa siellä monella suunnalla missä te muutkin yhdessä ja nauraa ja laulaa ja olla huoleton, enkä yksin täällä peiton alla hieman sen jälkeen kun on kamalasti itkettänyt oma olemattomuus ja pienuus. On hurjan hienoa ajatella ihmisistä suuria asioita ja kauniita mielikuvia. Todeta, että niin monella keneen tutustun on kaikilla on kauniit silmät ja kaunis mieli. Ja se kaikki voima vie minuakin eteenpäin. Toisaalta se on välillä kuluttavaa kun ei tunne kamalasti syitä sille, miksi minulla olisi mitään samanlaista antaa.
No, nyt on heinäkuun 2017 alku. Elämä todella on erilaista kuin neljä tai viisi vuotta sitten, uusine suurenmoisine iloineen ja toki myös suruineen. Silloiselle minulle nykyinen elämäni olisi vain unelmaa tulevasta. Eikös se ole aikamoinen saavutus se. Ja jos pitäisi osata ajatella sitä syyskuuta 2013, oli nykyisen lähipiirini elämä varmasti todella erilaista enkä edes tuntenut suurta osaa kaikista näistä kauniista ja maailman taitavimmista ihmisistä joita saan kutsua läheisiksi ihmisiksi nyt. Me olemme tarvinneet ne kaikki tunteet ja tilanteet päästäksemme tähän. Haluaisin vain, että vaikka viidenkin vuoden päästä sitä osaisi olla varmempi. Olla kasvanut niin että hyväksyy kaiken sen mitä ei joskus tuntenut ja sen millaiseksi muokkautuu. Voisinpa vaan pakata kaikki ajatukseni ja kaiken sen epävarmuuden laatikkohin ja laittaa mieleni hyllylle elämääni rikastuttamaan.
Ane Brun - All We Want Is Love
Rakkaudella,
Anna
Kommentit
Lähetä kommentti