Oodi sinisille sukulaissieluille
Hei.
Aika tuollainen dramaattinen otsikko tällä tekstillä. Mutta halusin kirjoittaa juuri tuollaisen otsikon kuvaamaan tätä tunnetta, joka minulla juuri nyt on ystäviäni ja rakasta klubia kohtaan. Tänään on nimittäin kolme vuotta siitä, kun tutustuin elämäni täysin uudessa vaiheessa täysin uusiin ihmisiin. Oli Turun yliopiston Politiikan tutkimuksen klubin fuksiviikon viimeinen päivä. Kastajaispäivä. Olin juuri aloittanut yliopisto-opinnot, tuttuja kasvoja olivat vain muutamat ja kaupunkikin oli vielä minulle uusi. Hassuttelua täynnä olevan ja ainejärjestön perinteitä esittelevän rastikierroksen jälkeen kaikki me sulloiduimme busseihin ja sitten ajoimme sellaiseen paljon peloteltuun, kaukaiseen ja tuntemattomaan kastajaiskohteeseen. Kuinka jännittävää se olikaan.
Tänään on tosiaan kolme vuotta siitä päivästä, kun istuin noissa nimenomaisissa P-klubin kastajaisissa pienenä fuksina villasukat jalassa takan edessä lämmitellen ja koittaen vältellä itse "kastetta", joka tapahtui meressä, kylmässä ja pimeässä syysilmassa. Viereeni istui silloinen tuutorini, nykyinen poikaystäväni, omat villasukat jalassaan ja hän koitti vakuuttaa minut siitä, ettei tarvinnut tietenkään mennä jos ei halunnut. Eikä minua sitten ikinä kastettu P-klubilaiseksi. (Mikä rikos, tiedän. Mutta toivottavasti näiden vuosien saatossa tapahtuneet edesottamukseni ainejärjestön puolesta korvaavat sen!)
Tänään on kolme vuotta siitä päivästä kun minusta tuntui siltä, että olin löytänyt omanlaiseni opiskelijaporukan, omanlaisia ystäviä ja omanlaiseni kaupungin. Ja sitten lähdin pois. Täällä minä olen yksin Amsterdamissa neljännen vuoden opiskelijana opiskelija-asunnon sängyllä kirjoittamassa nostalgisesti ainejärjestöelämästä. Mutta niinhän sen kai välillä kuuluukin mennä. Olen maailman onnellisin että minulla on nuo kaikki kokemukset. Olen ollut mukana niin monissa tapahtumissa, etten osaa edes sanoa. Olen järjestänyt, organisoinut, siivonnut, tarjoillut, neuvonut, kysynyt, juhlinut, itkenyt ja nauranut. Ja mitä kaikkea muuta. Mutta en ole tehnyt sitä yksin. Olen saanut ystäviä, saanut kokemuksia ja ollut onnellinen. Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että sain olla juuri sellainen fuksi kuin halusin ja minut otettiin vastaan. Tuon kolme vuotta sitten olleen kastajaispäivän jälkeen olen saanut niin suuria asioita, etten oikein pysty kaikkea edes käsittämään. Olen saanut tällaisia yksinäisiä hetkiä lämmittäviä muistoja tapahtumista, matkoilta, juhlista ja kaikesta muusta ystävien kanssa vietetystä ajasta. Olen saanut rakkautta. Ja toivottavasti osannut antaa sitä myös samalla mitalla takaisin.
En ole (onneksi toisaalta) enää fuksi, vaan olen saanut kokea upeita opiskeluvuosia. Mutta jos joku nykyinen klubifuksi päätyy tätä lukemaan, niin onnea sinä hieno ihminen, toivottavasti opiskeluvuosistasi tulee yhtä huikeita muistoja, kuin minulle on omistani tullut (ja toki ne vielä vähän jatkuvat!) Ja kiitos te kaikki muut. Teidän ansioista tiedän että kun täältä palaan, on minulla edessä paljon ihania hetkiä rakkaiden ystävien kanssa, jotka ovat jakaneet kanssani jo edelliset kolme vuotta yliopistoelämää.
Rakkaudella,
Anna
Ps. Kuvia kolmelta ihanalta klubivuodelta!
Aika tuollainen dramaattinen otsikko tällä tekstillä. Mutta halusin kirjoittaa juuri tuollaisen otsikon kuvaamaan tätä tunnetta, joka minulla juuri nyt on ystäviäni ja rakasta klubia kohtaan. Tänään on nimittäin kolme vuotta siitä, kun tutustuin elämäni täysin uudessa vaiheessa täysin uusiin ihmisiin. Oli Turun yliopiston Politiikan tutkimuksen klubin fuksiviikon viimeinen päivä. Kastajaispäivä. Olin juuri aloittanut yliopisto-opinnot, tuttuja kasvoja olivat vain muutamat ja kaupunkikin oli vielä minulle uusi. Hassuttelua täynnä olevan ja ainejärjestön perinteitä esittelevän rastikierroksen jälkeen kaikki me sulloiduimme busseihin ja sitten ajoimme sellaiseen paljon peloteltuun, kaukaiseen ja tuntemattomaan kastajaiskohteeseen. Kuinka jännittävää se olikaan.
Tänään on kolme vuotta siitä päivästä kun minusta tuntui siltä, että olin löytänyt omanlaiseni opiskelijaporukan, omanlaisia ystäviä ja omanlaiseni kaupungin. Ja sitten lähdin pois. Täällä minä olen yksin Amsterdamissa neljännen vuoden opiskelijana opiskelija-asunnon sängyllä kirjoittamassa nostalgisesti ainejärjestöelämästä. Mutta niinhän sen kai välillä kuuluukin mennä. Olen maailman onnellisin että minulla on nuo kaikki kokemukset. Olen ollut mukana niin monissa tapahtumissa, etten osaa edes sanoa. Olen järjestänyt, organisoinut, siivonnut, tarjoillut, neuvonut, kysynyt, juhlinut, itkenyt ja nauranut. Ja mitä kaikkea muuta. Mutta en ole tehnyt sitä yksin. Olen saanut ystäviä, saanut kokemuksia ja ollut onnellinen. Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että sain olla juuri sellainen fuksi kuin halusin ja minut otettiin vastaan. Tuon kolme vuotta sitten olleen kastajaispäivän jälkeen olen saanut niin suuria asioita, etten oikein pysty kaikkea edes käsittämään. Olen saanut tällaisia yksinäisiä hetkiä lämmittäviä muistoja tapahtumista, matkoilta, juhlista ja kaikesta muusta ystävien kanssa vietetystä ajasta. Olen saanut rakkautta. Ja toivottavasti osannut antaa sitä myös samalla mitalla takaisin.
En ole (onneksi toisaalta) enää fuksi, vaan olen saanut kokea upeita opiskeluvuosia. Mutta jos joku nykyinen klubifuksi päätyy tätä lukemaan, niin onnea sinä hieno ihminen, toivottavasti opiskeluvuosistasi tulee yhtä huikeita muistoja, kuin minulle on omistani tullut (ja toki ne vielä vähän jatkuvat!) Ja kiitos te kaikki muut. Teidän ansioista tiedän että kun täältä palaan, on minulla edessä paljon ihania hetkiä rakkaiden ystävien kanssa, jotka ovat jakaneet kanssani jo edelliset kolme vuotta yliopistoelämää.
Rakkaudella,
Anna
Ps. Kuvia kolmelta ihanalta klubivuodelta!
Kommentit
Lähetä kommentti