Ajatuksia siitä, ettei heti tarvitse tietää

Hei,

Ajattelin aina, että mitä järkeä on aloittaa jotain, joka voi loppua. Inhosin ja ihmettelin aina sitä, kun sanottiin että ei ensimmäinen tule olemaan viimeinen. En tarkoita, etteikö olisi luonnollista, normaalia ja hyväkin asia että ihmiset on olleet useamman kuin yhden ihmisen kanssa. Mutta jotenkin omalla kohdalla nousi liian suureksi kysymykseksi se, että miksi olisi millään tavalla järkevää aloittaa jotain joka sitten todennäköisesti loppuu? Vaikka eihän tapailua tulisi aloittaa sillä kärjellä, että tämä muuten loppuu. Se mietitytti tosi paljon. Vaikka en tietenkään halunnut manata muiden suhteita tai omaa näkemystäni siitä, että jokin sitten varmasti loppuu. Mikä siinä sitten on, että ei osannut/osaa suhtautua siihen, että tapaa mielenkiintoisen ihmisen, haluaa tutustua ja sitten olla kohtaamatta ajatusta sen loppumisesta? Ymmärtäisin, että se mahdollisuus on mielessään kohdattava, ennen kuin voi rakentaa pysyvää ja kestävää elämää jonkun kanssa. Ja voi miten lopulliselta ja aikuiselta tuo nyt kuulostaakaan, mutta tarkoitan kuitenkin sellaista suhdetta missä kasvetaan, halutaan olla, pysytään vahvoina itsenäisinä ihmisinä mutta kuitenkin luotetaan yhteiseen tulevaan.

Pitkään häiritsi ehkä sitten se, että en halua ja uskalla antaa itsestäni niin paljon toiselle, jos se loppuu. Ja tässä pienessä monimutkaisessa päässä se ajatus oman itsensä ajatusten ja koko sen ”mitä minä olen” jakamisesta ja antamisesta toiselle pääsi usein pidemmälle, kuin se millä tasolla keneenkään oli tutustumassa. Inhotti ajatus siitä, että toinen tietäisi minusta todella paljon, vaikka ehkä me ei sitten enää kohta ollakaan tai lähestulkoon tunnetakaan enää. Miksi haluaisin sellaista, jos se ei kestä koko elinikää? Enkä tiedä tavoitanko tällä kenenkään muun ajatuksia tästä aiheesta. Minulle itselleni omien ajatusten ja kaiken jakaminen on ollut ja on todella iso asia. Vaikka avoimempi ja uskaliaampi suhtautuminen varmasti antaa myös paljon. Tietysti se, että luottaa siihen, että on toisen mielestä mielenkiintoinen, fiksu, kaunis ja haluttava ovat myös niitä asioita jotka vaikuttavat siihen uskaltaako jotain aloittaa tai jatkaa. Ettei se sitten pian lopukaan. Koska sitten tuntuisi vain entistä epävarmemmalta.

Minulle kyse on ollut paljolti myös siinä, että olen aina ajatellut todella paljon sitä mitä haluan. Sehän saattaa kuulostaa hyvinkin positiiviselta jutulta. Mutta välillä se on kaikkea muuta. Miksi ei voisi mennä ja nauttia itsestään toisten kanssa, jakaa ajatuksia ja hetkiä toisten kanssa niin, että ei niiden tarvitse olla ikuisia? Ja monet eivät todella ajattele niin paljon. Ne vaan menevät ja tekevät. Olen aina välillä kadehtinut sitä, että elämästä voi saada hyvää irti myös tuntemattomammin, hetkittäin ja merkityksettömämmin. Mutta kaikki ei toimi kaikille ja sekin täytyy hyväksyä, että jotkut kysyvät enemmän miksi, kuin miksi ei. Ja minä olen sellainen, joka kysyy miksi. Ajattelisin, että se on rajoittanut paljon sitä, miksi jutuista ei ole tullut oikein mitään. On ollut ja on iso asia opetella sitä, miten joku voi olla toiselle seuraava ja silti ainutlaatuisempi. Millaista olisi olla jollekin se entinen, joka ei enää merkitse? Olen pelännyt sitäkin ajatusta aika paljon ja siksi ollut lähtemättä. Ainutlaatuisuuden käsite koskemassa itseään vs. joitain muita on aika hämmentävä.

Alun perin kirjoitin näin puhelimeeni, kun keskellä yötä aloin pohtia tätä ajatusta:

"Mietin ajatusta siitä, että pian jonkun tapaamisen ja tutustumisen jälkeen alkaa suunnilleen ajatella, että tämän tyypin kanssa sitten naimisiin tai ei mitään. Se toki kuulostaa hieman koomiseltakin mutta ehkä ymmärrän mitä se tarkoittaa. Ajattelin tosi pitkään ihan samoin. Kunnes sitten uskalsin antaa olla. Niin sen nyt näin takautuvasti sanoisin, vaikka eihän sitä oikein silloin käsitä, kun kaikki tuntuu uudelta ja epävarmalta. Aina ennen mietin, että enhän voi tutustua ja ihastua edes keneenkään, koska miten sitten käy, jos ja kun me erotaan? Ja sitten kaikki jäi eikä mistään tullut mitään. Ihan ajatuksienkin tasolla siis. Mutta kun tapasin mielenkiintoisen ja luotettavan ihmisen ja me alettiin tutustua, niin opin hyväksymään sen, että tämä voi loppua. Todellakin voi. Mutta niin kauan, kun se ei ole loppunut, se kestää. Alkoi kasvaa sellainen uusi tunne, että haluaa tehdä töitä sen eteen, että ei tarvitse lopettaa. Ei voi olla ottamatta riskiä maailman suurimmasta tunteesta, jos pelkää että se loppuu. Koska ei se oikeasti alakaan, jos sen ei ole mahdollista loppua. Onhan se pelottavaa. Ja toki on myös kyse siitä, että kaikesta ei voi odottaa maailman suurinta tunnetta. Se on toisille helpompaa, kun toisille. (Ja tämä on ehkä sitä, että joskus täytyisi uskaltaa aloittaa joku juttu kysymällä miksi ei, ennemmin kuin miksi. Vaikka en ole varma tarvitseeko aina, jos se ei vaan itselle toimi ja haluaa ajatella ennen kuin kokeilee.) Eihän se ole mielekästä kohdata sitä tilannetta, että toista ei sitten kiinnostakaan. Tai että entä jos itseään ei enää aidosti kiinnosta? Ja ei se ole vaan itsestä kiinni, jos kaksi loppuu. Ei useimmissa tapauksissa ole kyse vaan toisesta. Ei se ole kummankaan vika, mutta ei myöskään vaan toisen syytä. Jos osaan selittää mitä tarkoitan."

Tuossa tekstipätkässä on ehkä aika kliseisiä ja naiiveja lausahduksia. Mutta kuitenkin jokin siinä, kun alkoi tutustua toiseen ihmiseen aidosti ja ilman liian suuria ajatuksia siitä millainen minun tulisi olla, sai minut luottamaan toiseen ihmiseen muutenkin, kuin että juuri hän vain olisi ikuisesti minun ajatusten ja salaisuuksien uskottu ihminen. Joskus alussa ahdistuin kuitenkin ja sanoin että ehkä ei nähdä nyt enää mutta toivoin että voitaisiin kuitenkin puhua. Alusta asti oli aina kiva puhua, koska toinen oli kiinnostunut ja aidosti kuunteli. Ja ymmärsi ihan rauhassa. Ja sitten vielä vastasi, että totta kai puhutaan ja että ei mitään hätää, ei se ole niin vakavaa nyt ja pitää sanoa miltä tuntuu. Ja sehän on ihan totta. Jokin minussa alkoi luottaa siihen, että ihmissuhde voi alkaa, kehittyä ja mennä pelkkää ihastumista tietyllä tavalla syvemmälle. Että siitä tulee ensin ystävyyttä. Että ei menetä kaikkea, jos heti ei tiedä tai haluaa pohtia enemmän. Sitten sen jälkeen siitä voi kehittyä toisenlaista rakkautta, jos niikseen on. Sitä kautta olen ajatellut myös sitä toiseen tutustumiseen lähtemistä silloinkin, kun se tapahtui. Sekä sitä mitä välittäminen on. Sitä että uskaltaa. Uskaltaa, koska luottaa. Ja koska luottaa, haluaa olla toiselle se, joka voi avata itsestään ajatuksia ja kaiken myös minulle.

Tuntuuko tämä jotenkin todella epäkonkreettiselta pohdinnalta? Ehkä, mutta yritän vaan jotenkin jäsennellä tätä fiilistä joka minulla helpotti sitä oloa, että voi jatkaa, vaikkei heti tiedä. Ja että ei tarvitse ajatella, että nyt sitten naimisiin tai ei ollenkaan. Koska en ikinä halunnut ajatella aikaisemmin, että tulevassa suhteessa ero olisi jotenkin vaihtoehto. Kuka sitä nyt haluaakaan heti käsitellä tai miettiä. Eikä monen varmasti tarvitsekaan mutta itselle piti hyväksyttää ainakin alitajuntaisesti ennen kuin uskalsi antaa mennä vaan. Hyväksyä se, että joskus rakkaudesta, ystävyydestä tai ihastumisesta ei tule mitään. Ehkä joskus voi tulla sellainenkin tilanne, että toiselle on parempi, jos minä en ole hänen elämässään enää. Tai päinvastoin. Millaisen välittämisen ja luottamuksen kokemuksen voikaan kuitenkin saada, jos uskaltaa avata oman herkän mielen ja luottaa siihen, että toinen vaan on siinä. Ja silloin sitä haluaa olla myös toiselle. Yliajatteleminen sitten siitä mitä luulee toisen ajattelevan, onkin sitten hieman eri pulma. Mutta tässä oli pohdintaa kuitenkin siitä uskalluksesta, minkä tarvitsee hyväksyäkseen lopun mahdollisuuden. Ja kun pääsee siitä eteenpäin siitä, saattaakin saada jotain sellaista mikä ei lopukaan. Ja sen saa tietää vasta sitten joskus todella pitkän ajan päästä.

Totta kai lähtökohdat siihen, ettei aina pääse jossain pidemmälle vaihtelevat ja tämän kirjoittaminen sai minutkin taas varmemmaksi omasta epävarmuudesta. Toivottavasti tästä löytyi kuitenkin joitain samaistuttavia ajatuksia. Omia pohdintojakaan ei aina saisi ottaa niin isoina juttuina. Luulen, että ajatus onnistumiseen on juuri se, että saa myös epäonnistua. Oli se sitten mitä tahansa tekstien kirjoittamisesta toisten ihmisten tapaamiseen. Saa epäonnistua itsensä ja toisten mielestä. Koska osa epäonnistumista on onnistumista, sillä vain sitten voi taas tietää sitä enemmän siitä mitä haluaa.

Rakkaudella,

Anna