Rakkauden mahdollisesta vaikeudesta (part 2.)

Se on fakta, se on realismia. Se helpottaa ja vaikeuttaa asioita. Se tekee kaikesta välillä ihan tyhmää, mutta se on välillä niin vapauttavaa. Siinä tilanteessa monet ovat ja monet eivät haluaisi olla. No, mikä se? Sinkkuus. Millaista sitten on olla yksin ilman parisuhdetta?

Seuraava fakta: Kyllähän se sinänsä sattuu, se tunne kun tuntuu että kaikki ovat parisuhteessa. Tai se, kun kaipaa läheisyyttä. Ja tarkoitan tällä henkistä yhteyttä ja vaikka sitä, että syysiltana voi mennä kotiin kahdestaan katsomaan elokuvaa. Tehdä ruokaa ja olla vaan. Puhumatta välttämättä sanaakaan. Tarkoitan tällä sitä, että jakaa omastaan, sydämestään ja ajastaan. Jakaa oman tunteensa saamalla samalla takaisin saman verran tunnetta toiselta.

Oletko tavannut ihmisen, mielenkiintoisen persoonan joka on näyttää hyvältä ja hymyilee silloin kun sinäkin hymyilet? Ajatteletko jotakuta mutta et välttämättä uskalla laittaa hänelle viestiä koska sitten ajattelet, että mitähän se minusta nyt ajattelee jos laitan? Vai oletteko ehkä nähneet pari kertaa mutta et tiedä mitä ajattelet siitä tyypistä? Mistä voit tietää onko tämä ehkä elämäsi suurin asia. Suurimmaksi ongelmaksi usein koituu ajatukset. Epäilykset jotka suurilta osin kohdistuvat sinuun itseesi, eivätkä ne kohdistu sinuun kenenkään muun itsesi taholta. On tärkeää muistaa että ei kukaan muu epäile sinun ajatuksiasi. Muut haluavat usein kuulla ne, vaikkeivat uskalla kysyä.

Olen monesti aikaisemminkin kirjoittanut, että on tärkeää tiedostaa oma itsensä ja millainen persoona on. Olen itsenäinen ja helposti tiedän jos joku juttu ei minusta tunnu oikealta. Toisaalta, olen herkkä ja ajattelen usein niin paljon, että en osaa nähdä selkeästi enää siihen pisteeseen mistä lähdin. Kuinka silloin voi tietää mitä ajattelee asiasta jota alkoi miettimään? 

Mistä sitten puhun? Siitä, kuinka yksi toisensa jälkeen tapaa kivan tyypin, käy ulkona, ihastuu, rakastuu ja viettää aikaa. Helposti ajattelee, että missä välissä minä jäin välistä, kun nekin jotka ovat olleet pitkään suhteessa ja sitten eronneet, ovat kohta jo uudestaan parisuhteessa. Mutta sitten mietin, kuinka onnellinen olenkaan siitä, että olen kasvanut siten, että osaan olla kokonainen itse. Tunnistan kuka olen, enkä ole riippuvainen. Ja se tuo esiin myös juuri sen, mikä rakkaudessa minusta on tärkeää. Sen, että on kaksi itsenäistä ihmistä, jotka kasvavat toisiaan tukien, ei toistensa varjossa. Ja silloin ne ihmiset tietävät mitä haluavat, eivätkä vai sokeasti mene kohti tietä joka on ehkä "helpompi" kun on kahdestaan, mutta se tie ei tue omia tunteita ollenkaan. 

Pohdin joskus aiemmin, miten siitä, että on tavannut mielenkiintoisen ihmisen pääsee siihen, että käy ulkona ja lopulta ehkä suhteeseen. Tiedän, että niin vaan käy ja oikeastaan asiat vaan etenevät jos etenevät. Voi ne tietysti jäädä sellaiseen kiusalliseen tilanteeseenkin jossa kumpikaan ei sano enää mitään. Eikä mikään ole niin yksinkertaista. Rakkaus saattaa hiipua, piiloutua, tai paljastua tunteeksi joka ei ollutkaan todellista rakkautta. Mutta rakkaus itsessään ei katoa ihmisestä. Puhun myös siitä, mikä sen tekee vaikeaksi ettei ole varma tunteistaan tai varma olemisestaan. Ei, ei se välttämättä ole sitä etteikö tykkäisi ihmisestä. Ei kukaan näe ihmistä kerran ja kulje sen jälkeen kaksi sydäntä silmien paikalla. Luulen että se tapahtuu vasta kun tuntee toisen melkein läpikotaisin. 

Mutta miksi rakastuminen ja rakkaus voi olla vaikeaa? Nyt päässäni alkoi soimaan Antti Tuiskun joku biisi jossa lauletaan "ei rakkauden tarvitse olla vaikeeta, se on oikein kun se tuntuu oikeelta" hah, en olisi uskonut että siteeraan Antti Tuiskua blogissani mutta tuossa lauseessa on oikeastaan tarkoitusta. Ja tottakai siinä on. Niinhän se menee. Mutta kun EI SE OLE NIIN YKSINKERTAISTA. Mennäänpä hetkeksi pääni sisään: "Miten voi olla varma siitä mitä ajattelee, mitä minun tarvitsee tietää minusta tai toisista? Haluan tehdä niinkuin itse haluan. Olen vapaa tekemään ja olemaan, olen vahva ja itsenäinen. Haluan jakaa ajatukseni ja tunteeni. Tarvitsen ja haluan rakkautta, niinhän me kaikki. Tuntuu oikealta ja tuntuu oudolta ja mietin että mitä elämä on. Huh, missä olen 5 vuoden päästä jos ratkaisen jotain... entä jos teen näin tai noin?" Pääni sisällä ei juuri mikään ole järjestyksessä tällä hetkellä. Mutta, toivon että kirjoitukseni on jonkinlaisessa järjestyksessä. Pointtinani se, että eihän aina edes tiedä, mikä tuntuu oikealta. Joskus se tuntuu oikealta vasta kun on mennyt oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Uskaltautunut tilanteeseen, keskusteluun etc missä huomaakin itsessään jotain aivan uutta tai uusia tunteita. Niin negatiivisessa kuin positiivisessakin mielessä.

Muita seuratessa seurustelu ja parisuhde ja kaikki tuntuu vaan niin elokuvamaiselta tai söpöltä tai ällöttävältä tai ihanalta. Tottakai, minä nään muista vaan pienen pienen murto-osan. Tarpeeksi kuitenkin ulkopuolta siitä että pystyn analysoimaan sitä, millainen haluaisin tai en haluaisi oman suhteeni olevan. Ja muiden käyttäytymisestä oppii myös jotain siitä, kun laittaa itsensä mukavuusalueensa ulkopuolelle, oppii tuntemaan paljon omia ajatuksiin siitä, miten haluaa käyttäytyä. On myös "hyvä" kokea sellaisia asioita, kuin olla se kolmas pyörä jonka tulisi lähteä jo kotiin, olla se joka joutuu kääntelemään päätään joka suuntaan kun ystäväpariskunta pussailee ja ei ihan tiedä minne silloin tulisi katsoa, ja kokea se millaista on todellakin lähteä yksin kotiin, tietäen että ne muut viettävät illan kahdestaan. Sellaiset kokemukset vahvistavat itsenäistä persoonaa. Ei se tunnu kivalle, mutta se, että oppii olemaan itsensä kanssa, on yksi kaikkein tärkeimmistä asioista.

Mutta sitten siihen, että mikä olisi ehkä totuus. Se on se, että ei rakkauden tarvitse olla vaikeaa. Ja myös se vanha viisaus on otettava käyttöön, että liialla analysoinnilla ei välttämättä pääse pitkälle. Sydän kertoo mitä pitää tehdä, kun antaa mennä vaan. Ja tekee aina niinkuin hyvälle tuntuu. Laita se tekstiviesti jos se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Kerro myös jos jokin ei tunnu kivalta. Kerro omat ajatuksesi, omat tunteesi. Silloin ei häviä mitään. Voittaa vaan, voittaa pahimman kriitikkonsa, eli oman itsensä.

Lopuksi haluan sanoa, että on mielenkiintoista kirjoittaa rakkaudesta. Luitko tätä niin, että ajattelit "ääh, kyllä sinäkin löydät vielä sen rakkauden, se tulee kun sitä vähiten odottaaa...." vai "niinpä, haluaisin olla rakastunut"- ololla, vai niin, että pään sisällä ajatukset muodostavat suurin kirjaimin "RAKASTAN OLLA VAPAA"- tekstin?  Tai sitten niin, että "Anna, for real? Aika noob tekstiä. Mutta miten ikinä suhtaudutkaan tähän tekstiin niin toivon, että et ajattele ainakaan ylimielisesti tai säälivästi. Tämä oli ihmisen pohdintaa asiasta nimeltä rakkaus. Pohdintaa asian molemmin puolin. Olen saanut esimerkiksi runoistani joskus palautetta, että ne ovat siirappisia tai clichéisiä. Mutta, clichéissä on aina osa totuutta. Ja kirjoittaessa aina oppii lisää itsestään. Tiedän, että rakastan rakkautta ja rakkaudesta puhumista, vaikken olekaan täysin varma vielä mitä kaikkea rakkaus sisältää. 

Ja tiedän sen, että rakastan hyvin paljon.

Rakkaudella,

Anna