Chocolate

Olen todella tapaturma-altis. Sain eilen tikit pois sormesta, jotka olin saanut siihen sen seurauksena että yksinkertaisesti vain löin käteni seinään. Törmään aina kaikkiin ovenkahvoihin tai tipun katukiveykseltä maahan. Olen myös polttanut paistinpannuun kiinni jo ruispala-pussin ja leikkuulaudan. Tuon tikki- episodin jälkeen äitini kysyi voisiko hän saada jonkun Turku- kaverini numeron, jos joskus en vastaakaan ja mulle on sattunut jotain. Lupasin antaa sellaisen kun menen seuraavan kerran kotiin. 

Toisaalta, ei tämä ole uutta. Pienenä olen kuulemma saanut pääni pingotettua pyykkitelineen pinnojen välistä ja roikkunut sitten siitä. Eräänlainen sairaalareissu oli tullut myös sellaisesta tapaturmasta, kun jätin pienen sormeni taittuvien leikkirattaiden väliin ja se litistyi kokonaan. 
Sitten aloin miettiä, että välillä voi kyllä olla vaarallistakin, että asuu yksin. Entä jos oikeasti sattuisi jotain, kuka silloin auttaa?

No mutta, ei pidä pelätä. Ja onneksi normaalin sähläyksen lisäksi elämä omassa 27m² kokoisessa kodissa alkaa olla normaalia. Kuukausi yliopisto-elämää ja yksin asumista  on nyt takana. Olen oppinut koti-itsestäni uusia asioita; pyykinpesu on ihan okei, tiskaaminen kamalaa ja kokkaamisesta vain itselleni en pidä kovinkaan paljoa. On yksi ihan tyhmimmistä asioista kokata jotain ruokaa ja sitten syödä sitä ruokapöydän ääressä yksin. Ja muutenkin, yleensä ruokaa tulee niin paljon että siitä varmaan riittäisi viikon jokaiselle päivälle. Ehkä vielä sitäkin masentavampaa on sulattaa sitä linssikeittoa pakastimesta jonka on laittanut sitten noin pari viikkoa aiemmin.

On myös paljon kivoja juttuja siinä, että asuu yksin. Mukavia asioita on ne, jos joku kaveri tulee vaikka katsomaan elokuvaa tai kahville. Tai on mukava laittaa kynttilöitä ja ihan vaan kuunnella musiikkia ja lukea kirjaa. Oma koti on kuitenkin koti ja siellä saa olla juuri sellainen kuin on, oli koti sitten vaikka vaan yhden huoneen kokoinen. Ja olen onnellinen että asun aika lähellä yliopistoa ja keskustaa. Mutta kyllä mä silti haluaisin, että asun joskus isommassa asunnossa, ja että minulla olisi astianpesukone ja kissa. 

Nyt on jo lokakuu, ja syksy. Mulla on haalarit ja merkkejä niihin. Johdantokurssit ovat nyt ainakin jo puolessa välissä ja tentit lähestyy. On tulossa hauskoja tapahtumia, risteily ja ainejärjestön vuosijuhlat. On tullut tavaksi käydä kavereiden kanssa aina yhdessä syömässä ja välillä kahvilla toimistollamme. Ihmiset on ihania ja syksyinenkin Turku on kaunis. Opiskelu ei ole ihan vielä lähtenyt niin hyvin käyntiin kuin olen suunnitellut. Tänäänkin piti herätä seitselmältä, syödä hyvä aamupala ja lukea. Noh, heräsin yhdeksältä, söin suklaata koska se oli eilen tarjouksessa (mistäköhän olen saanut nimen karkkianna?) ja kuuntelin musiikkia. Sitten kello olikin jo niin paljon, että piti lähteä. 

Eihän tässä nyt pidä hätäillä. Kyllä kaikki järjestyy ja omien hyväksi todettujen tapojen etsintä on vasta käynnissä. Nyt vasta opettelen opiskelemaan. Kyllä sen sitten erottaa jos ei kiinnostaisi tai ei haluaisi tehdä jotain juttuja. Nyt minua kiinnostaa ja haluan oppia, mutta joskus on vaikea vain saada otetta kaikesta. Uskon kyllä, että löydän oman tapani opiskella ja tehdä kaikki asiat juuri siinä järjestyksessä mikä on paras minulle, Ja eihän mikään voikaan vielä olla täysin ymmärrettävää tai sellaista johon olisi selkeä kaava. 

Olen onnellinen ja huomaan nytkin vain hymyileväni kun kirjoitan tätä. Lähden pian kavereideni kanssa ompelemaan haalarimerkkejä uusiin haalareihimme. Kaikki tuo jotain syötävää ja sitten kuunnellaan hyvää musiikkia. Kaikki on niin alussa. En vaan malta odottaa tulevaa, tulevia kuukausia ja vuosia. Pitää vaan aina muistaa elää tässä hetkessä. 

Olen muuten kuullut muutamalta ihmiseltä, että he ovat lukeneet blogiani tai jotkut ovat sanoneet jotakin kivaa runoista tai muista teksteistä. Se on hyvin jännittävää ja pelottavaa. Mutta ihanaa, ja kiitos kommenteista. On aina ihana kuulla jotain sellaista. Ja sinä joka luet tätä, hymyile! Olet huippu!


Rakkaudella,
Anna

The 1975 - Chocolate