When it all gets a bit too much
Istun kirkkaasti valaistussa junavaunussa ja olen suomalaiseen tapaan hieman helpottunut siitä, että minua vastapäätä istuva mies lähti varmaankin ravintolavaunuun. Nyt saan laittaa tietokoneeni pöydälle. Saan syödä turkinpippuri- karkkeja ilman, että ajattelisin että se häiritsee muita. Kello ei ole vielä edes neljää ja nyt on jo hämärää. Maisemat vilisevät ikkunoista. Täällä on tasaista ja harmaata. Ulkona kaikki on päivänvastaista mieleni kanssa.
When it all gets a bit too much, on otsikkoni tälle kirjoitukselle. Koitin keksiä sille tunteelle tässä yksi päivä jonkin ratkaisun. Ja nyt olen matkalla kotiin. Se oli ratkaisuni. Minusta tuntuu, että viikot ja päivät kulkevat yhtä nopeasti kuin tämä maisema mitä katson ikkunoista. On osaltaa haikeaa, sillä en halua jättää hienoja hetkiä taakseni. Osaltaan minua kauhistuttaa se, että kohta on joulukuu ja pitäisi tehdä varmaan ainakin viisi tenttiä ennen sitä. Ajan kulumisessa on se hyvä puoli, että tunnen koko ajan enemmän kaupunkia ja ihmisiä. Voin sanoa, että minulla on ystäviä siellä missä asun. Toisaalta pelkään sitä, että en kerkeä tutustua kaikkiin.
Olen kai jo aikuinen, tai ainakin täysi-ikäinen olen ollut jo pari vuotta. Kuitenkin uudenlainen opiskelutyyli, oikeastaan koko elämäntyyli ja vastuu omasta oppimisesta, tenttimisestä ja kaikesta elämään liittyvästä tuntuu joskus todella paljolta tekemiseltä. Ja se on todella hieno asia. Tunnen kuuluvani sinne missä olen, opiskelen mitä mielenkiintoisempia aiheita ja tekeminen ei varmasti lopu. Joskus ikävä ja pelko omasta riittämättömyydestä kaiken tekemisen suhteen tuottaa aika paljon epävarmuutta.
Olen huomannnut omalla kohdallani ja muiden fuksikavereideni kohdalla näin parin kuukauden jälkeen, että oman rytmin ja elämän, kaiken opiskelun ja harrastusten tasapainottaminen sen kanssa, että joskus vaikka vaan makaa sängyssä eikä tee yhtään mitään koko päivänä, on välillä todella vaikeaa. Ja sitten alkaa ahdistaa. Mutta vähemmästäkin. Tottakai haluaa tehdä parhaansa ja olla mukana kaikessa. On välillä vain vaikea hyväksyä sitä, että kaikkea ei ehkä saakaan tehtyä,
Olen välillä hyvinkin sekava ihminen, mutta varmasti moni on tällaisessa vaiheessa. Eilen illalla minulla oli outo ja hieman surullinenkin olo. Ratkaisuna aloin leipomaan ja kuuntelemaan hyvää musiikkia. Ja yksi ystävistäni vielä tuli puoli kahdeltatoista kanssa teelle ja syömään marjapiirakkaa. Ja se auttoi. Olen oppinut usein hyväksymään sen, että en ihan tiedä mitä olen. Nyt pitää opetella sitä, että hyväksyy sen miten on. Että kaikkea ei tarvitse tehdä ja aikaa on opiskelullekin.
Puhuimme eilen kavereiden kanssa oikeastaan tästä aiheesta, ja kaikki tsemppasi toisiaan ihanasti. Me ollaan yhdessä tässä jutussa, ja kaikilla on todella paljon tekemistä. Mutta niinhän sen pitääkin mennä. On meillä nyt lupa nauttia kaikesta siitä, mistä joskus vaan unelmoimme. Pitää kokeilla ja tuntea kaikki se, mistä pitää ja mistä ei. Kiire ei ole tässäkään elämänvaiheessa vaan pitää ottaa kaikki irti.
Ja jos kaikki tekeminen alkaa tuntua siltä, että ei ihan tiedä miten pitäisi tehdä, on hyvä ottaa mukaan kalenteri, ehkä joku tenttikirja, musiikkia ja suunnta pariksi päiväksi kotia kohti. Sitten kaikki asiat järjestyy ja on taas valmis innokkuudella tekemään ja kokemaan. Olen onnellinen tästä kaikesta mitä minulla on. Se on niin paljon. Niin paljon välillä etten edes ymmärrä ja menen sekaisin. Mutta olen siitä onnellinen.
Ja kaikki jotka ajattelette, että pitäisi tehdä enemmän tai eri tavalla. Ei ole mitään hätää. Me ollaan kaikki loppujen lopuksi samankaltaisissa tilanteissa, vaikka tehtäisiinkin erilaisia juttuja. Hymyile ja ajattele, että aikaa on, ja että olet hyvä, koska se on totta.
Rakkaudella,
Anna
ps. tässä yksi niistä biiseistä mitä varmaan kuuntelen koko junamatkan:
Bleachers - Rollercoaster
When it all gets a bit too much, on otsikkoni tälle kirjoitukselle. Koitin keksiä sille tunteelle tässä yksi päivä jonkin ratkaisun. Ja nyt olen matkalla kotiin. Se oli ratkaisuni. Minusta tuntuu, että viikot ja päivät kulkevat yhtä nopeasti kuin tämä maisema mitä katson ikkunoista. On osaltaa haikeaa, sillä en halua jättää hienoja hetkiä taakseni. Osaltaan minua kauhistuttaa se, että kohta on joulukuu ja pitäisi tehdä varmaan ainakin viisi tenttiä ennen sitä. Ajan kulumisessa on se hyvä puoli, että tunnen koko ajan enemmän kaupunkia ja ihmisiä. Voin sanoa, että minulla on ystäviä siellä missä asun. Toisaalta pelkään sitä, että en kerkeä tutustua kaikkiin.
Olen kai jo aikuinen, tai ainakin täysi-ikäinen olen ollut jo pari vuotta. Kuitenkin uudenlainen opiskelutyyli, oikeastaan koko elämäntyyli ja vastuu omasta oppimisesta, tenttimisestä ja kaikesta elämään liittyvästä tuntuu joskus todella paljolta tekemiseltä. Ja se on todella hieno asia. Tunnen kuuluvani sinne missä olen, opiskelen mitä mielenkiintoisempia aiheita ja tekeminen ei varmasti lopu. Joskus ikävä ja pelko omasta riittämättömyydestä kaiken tekemisen suhteen tuottaa aika paljon epävarmuutta.
Olen huomannnut omalla kohdallani ja muiden fuksikavereideni kohdalla näin parin kuukauden jälkeen, että oman rytmin ja elämän, kaiken opiskelun ja harrastusten tasapainottaminen sen kanssa, että joskus vaikka vaan makaa sängyssä eikä tee yhtään mitään koko päivänä, on välillä todella vaikeaa. Ja sitten alkaa ahdistaa. Mutta vähemmästäkin. Tottakai haluaa tehdä parhaansa ja olla mukana kaikessa. On välillä vain vaikea hyväksyä sitä, että kaikkea ei ehkä saakaan tehtyä,
Olen välillä hyvinkin sekava ihminen, mutta varmasti moni on tällaisessa vaiheessa. Eilen illalla minulla oli outo ja hieman surullinenkin olo. Ratkaisuna aloin leipomaan ja kuuntelemaan hyvää musiikkia. Ja yksi ystävistäni vielä tuli puoli kahdeltatoista kanssa teelle ja syömään marjapiirakkaa. Ja se auttoi. Olen oppinut usein hyväksymään sen, että en ihan tiedä mitä olen. Nyt pitää opetella sitä, että hyväksyy sen miten on. Että kaikkea ei tarvitse tehdä ja aikaa on opiskelullekin.
Puhuimme eilen kavereiden kanssa oikeastaan tästä aiheesta, ja kaikki tsemppasi toisiaan ihanasti. Me ollaan yhdessä tässä jutussa, ja kaikilla on todella paljon tekemistä. Mutta niinhän sen pitääkin mennä. On meillä nyt lupa nauttia kaikesta siitä, mistä joskus vaan unelmoimme. Pitää kokeilla ja tuntea kaikki se, mistä pitää ja mistä ei. Kiire ei ole tässäkään elämänvaiheessa vaan pitää ottaa kaikki irti.
Ja jos kaikki tekeminen alkaa tuntua siltä, että ei ihan tiedä miten pitäisi tehdä, on hyvä ottaa mukaan kalenteri, ehkä joku tenttikirja, musiikkia ja suunnta pariksi päiväksi kotia kohti. Sitten kaikki asiat järjestyy ja on taas valmis innokkuudella tekemään ja kokemaan. Olen onnellinen tästä kaikesta mitä minulla on. Se on niin paljon. Niin paljon välillä etten edes ymmärrä ja menen sekaisin. Mutta olen siitä onnellinen.
Ja kaikki jotka ajattelette, että pitäisi tehdä enemmän tai eri tavalla. Ei ole mitään hätää. Me ollaan kaikki loppujen lopuksi samankaltaisissa tilanteissa, vaikka tehtäisiinkin erilaisia juttuja. Hymyile ja ajattele, että aikaa on, ja että olet hyvä, koska se on totta.
Rakkaudella,
Anna
Bleachers - Rollercoaster
Kommentit
Lähetä kommentti