Hyvä
Hei.
Kello 16:52 kirjoitin tähän, että söin juuri korvapuustin. Samalla kun makasin sängyssä ja katsoin netflixä. Ja tuntuu kipeältä. Nyt kello on jo yli yhdeksän illalla ja olen hieman siivonnut, sekä tehnyt kasvismakaronilaatikkoa. Todella hienoja ja näköjään mainitsemisen arvoisia arkisaavutuksia siis. Silti on vielä tiskit tiskaamatta ja kasa vaatteita sohvalla järjestelemättä. En jaksa enää.
Olen tässä illalla miettinyt, miksi ihmeessä niin usein ja nytkin tuntuu niin riittämättömältä. Aika, ajatukset, teot, se mitä on muille. Ja kaikki muu.
En ole koko ajan kovin hyvä siinä mitä teen. En ole koko ajan kovin sosiaalinen, puhelias tai kaunis. En ole koko ajan mielenkiintoinen tai esimerkillinen. En ole koko ajan hyvä opiskelija tai aktiivisin järjestötoimija. En ole aina päävastuussa toisten ajatuksista minua kohtaan tai tilanteista, joissa minä myös olen, tai muiden hyvästä mielestä. Silti haluaisin olla positiivisella tavalla tätä kaikkea siten, että tunnistaisin sen itse ja myös muut minusta omissa elämissään. Mutta se on kamalan suuri tavoite ja joskus kovin epärealistinenkin.
Tuntuu joskus myös itsekkälle olla epävarma itsestään. Joillakin muilla on paljon huonommin, vaikka kai kokemukset ja tunteet tulee ottaa ja käsitellä subjektiivisina ilmiöinä. Mutta sen takia siitä ei kai oikein pääse yli. On hurjan sekavaa olla yhtä aikaa onnellinen ja epävarma. Silloin on kuin olisi epävarma onnesta. Olen kirjoittanut tästä varmaan usein ennenkin, ajatellut sitäkin useammin. Mutta olen vähän lukossa sen ajatuksen kanssa, että olisi tarpeeksi tai oikeanlainen. Että olisi hyvä ystävä, hyvä tyttöystävä, hyvä opiskelija, hyvä vain.
Miksi on tavoiteltavaa olla superihminen? Tai totta kai minäkin haluan olla ja tavoitella paljon ja jopa enemmän kuin paljon. Ja tiedän, että itsevarmuus on kaunista ja sillä pääsee eteenpäin. Kuitenkin kauniit instagram-elämät, ympärillä olevat mutta ei tarpeeksi lähellä olevat kaveriporukat joihin ei kuulu, saavutukset facebookissa sekä jotkut muiden puheet saavat minut tuntemaan sellaista huonommuuden tunnetta, joka yhtä aikaa saa minut haluamaan olla yksin peiton olla suklaalevyn kanssa, eikä ikinä poistua sieltä mutta toisaalta taas pitämään tiukemmin kiinni siitä mitä minulla jo on. Järjestelemään kaiken oikein. Ja hyvin.
Sitten tulee ongelmaksi se, että kaikkea vaan ei voi tehdä hyvin. Kirjoitin jo joskus lukioaikana, että täydellinen L:n ylioppilastodistus ei määritä meitä ihmisinä. Pelkkä akateeminen osaaminen ei kerro meistä kaikkea työntekijöinä. Toisaalta, myöskään pelkkä hieno instagramfeed matkakuvineen tai muiden kertomukset sinusta ei tee ihmisestä hyvää. Se pitäisi osata näyttää olla esittämättä. Toki on hienoa ja myös omia tavotteitani, että olisi hyvä opiskelija, kävisi kivoilla matkoilla, joilta postata kuvia ja maailman ihaninta on, jos kuulee jonkun joskus sanovan, että minusta on puhuttu kauniisti.
Mun on jotenkin tosi hankala kuvata tätä epävarmuuden ja itsevarmuuden sekavaa liittoa. Olen kuitenkin varma, etten ole yksin sen ajatuksen kanssa. En sinällään ole vain surullinen noista asioista, vaan tiedän ja haluan olla vahva ja mennä sinne minne haluan, välittämättä muiden mielipiteistä liikaa. Kuitenkin, totta kai välitän. Haluaisin tehdä mahdollisimman hyvin ja kohteliaasti. Tiedän minkä asioiden opiskelu on minulle tärkeää ja jopa sellaista, että en olisi minä ilman. Tiedän, mitkä asiat saavat minut olemaan miettimättä liikaa ja millaisista tilanteista en pidä. En vaan oikein tiedä, mikä niissä saa niin epävarmaksi. Ehkä vain se, että haluaa jostain syystä olla yhtä hyvä ja onnellinen kuin muut, sen perusteella mitä muiden elämästä näkee. Joka on usein toisista meille muille vain profiileja ja toisten kertomaa.
Tajuan kyllä, että tämä kuulostaa jopa tyhmältä tai lapselliselta. Kyllä minä tiedän, että kaikki on arvokasta ja viimeisenä asiana alkaisin itse tuomitsemaan jotain tai jonkun. Sanoisin, että osaan samaistua kaikenlaisiin hassuihin, tyhmiin, pelottaviin, onnellisiin, varmoihin ja epävarmoihin tunteisiin. Tai ainakin haluan tehdä kaikkeani ymmärtääkseni. Mutta silti, kun omassa elämässä esimerkiksi kodin järjestys, opintosuunnitelma ja ajatukset lähtevät välillä harhailemaan ja hakoteille tuntuu helposti maailman pienimmältä matoselta, joka yrittää mönkiä toisten perässä ja nostaa päätään niin, että kuulisi kaiken saman, mitä jotkut hyvät tyypit kuulevat ja tekevät.
Joskus, kun kaikki ympärillä tekivät samaa asiaa tuntui helpommin tehokkaalta tai onnistuneelta, kun sai vaikka kokeesta hyvän numeron tai kun koko luokka kutsuttiin juhliin. Kun kaikki ympärillä kävivät samoissa harrastuksissa, tuntui että meillä on paljon yhteistä ja aikataulut menevät samaan tahtiin. Nyt sitä on sitten tipahtanut (oikeasti aivan itse polun tallannut) ympäristöön, josta inspiroituu aivan hurjasti mutta toisaalta uupuu paljon nopeammin kuin ennen ja on jollain tapaa todella itsenäinen toisten itsenäisten monimuotoisessa ryhmässä. Minulle kaikkein tärkeintä ovat silti toiset ihmiset ja se, että voin olla kiltti. Se sana minulle sisältää luottamusta, arvostusta, huomioon ottamista ja ystävällisyyttä. Vaikka se jotenkin yksinään kuulostaakin vähän laimealta.
Mutta, niinhän se vaan on, että itseään ei saisi verrata toisiin sisäisesti eikä ulkoisesti. Toki, jos jotakin katsoo ylöspäin on se pienissä määrin hyvä, että itseään haluaa kehittää. Mutta ei se tee kenestäkään parempaa ihmistä, jos toinen osaa jotain mitä sinä et. Sinussa varmasti on jotain yhtä hyvää ja kaunista tai jotain erilaista kuin niissä, ketä pidät parempina. Näin koitan itselleni sanoa. Ja jotenkin tehdä pieniä tavotteita joka päivälle tai viikolle, jotta olisin luottavaisempi itseni suhteen. Vertailu tekee kaikesta aina kamalampaa. Varsinkin ihmisten vertailu. Ei ole kahta samanlaista, eikä se ole huono asia.
Ehkä tässä tekstissä oli joku pointti, ehkä ei. Ainakin sitä on aika paljon. Tässä vielä kaunis runo.
Rakkaudella,
Anna
Kello 16:52 kirjoitin tähän, että söin juuri korvapuustin. Samalla kun makasin sängyssä ja katsoin netflixä. Ja tuntuu kipeältä. Nyt kello on jo yli yhdeksän illalla ja olen hieman siivonnut, sekä tehnyt kasvismakaronilaatikkoa. Todella hienoja ja näköjään mainitsemisen arvoisia arkisaavutuksia siis. Silti on vielä tiskit tiskaamatta ja kasa vaatteita sohvalla järjestelemättä. En jaksa enää.
Olen tässä illalla miettinyt, miksi ihmeessä niin usein ja nytkin tuntuu niin riittämättömältä. Aika, ajatukset, teot, se mitä on muille. Ja kaikki muu.
En ole koko ajan kovin hyvä siinä mitä teen. En ole koko ajan kovin sosiaalinen, puhelias tai kaunis. En ole koko ajan mielenkiintoinen tai esimerkillinen. En ole koko ajan hyvä opiskelija tai aktiivisin järjestötoimija. En ole aina päävastuussa toisten ajatuksista minua kohtaan tai tilanteista, joissa minä myös olen, tai muiden hyvästä mielestä. Silti haluaisin olla positiivisella tavalla tätä kaikkea siten, että tunnistaisin sen itse ja myös muut minusta omissa elämissään. Mutta se on kamalan suuri tavoite ja joskus kovin epärealistinenkin.
Tuntuu joskus myös itsekkälle olla epävarma itsestään. Joillakin muilla on paljon huonommin, vaikka kai kokemukset ja tunteet tulee ottaa ja käsitellä subjektiivisina ilmiöinä. Mutta sen takia siitä ei kai oikein pääse yli. On hurjan sekavaa olla yhtä aikaa onnellinen ja epävarma. Silloin on kuin olisi epävarma onnesta. Olen kirjoittanut tästä varmaan usein ennenkin, ajatellut sitäkin useammin. Mutta olen vähän lukossa sen ajatuksen kanssa, että olisi tarpeeksi tai oikeanlainen. Että olisi hyvä ystävä, hyvä tyttöystävä, hyvä opiskelija, hyvä vain.
Miksi on tavoiteltavaa olla superihminen? Tai totta kai minäkin haluan olla ja tavoitella paljon ja jopa enemmän kuin paljon. Ja tiedän, että itsevarmuus on kaunista ja sillä pääsee eteenpäin. Kuitenkin kauniit instagram-elämät, ympärillä olevat mutta ei tarpeeksi lähellä olevat kaveriporukat joihin ei kuulu, saavutukset facebookissa sekä jotkut muiden puheet saavat minut tuntemaan sellaista huonommuuden tunnetta, joka yhtä aikaa saa minut haluamaan olla yksin peiton olla suklaalevyn kanssa, eikä ikinä poistua sieltä mutta toisaalta taas pitämään tiukemmin kiinni siitä mitä minulla jo on. Järjestelemään kaiken oikein. Ja hyvin.
Sitten tulee ongelmaksi se, että kaikkea vaan ei voi tehdä hyvin. Kirjoitin jo joskus lukioaikana, että täydellinen L:n ylioppilastodistus ei määritä meitä ihmisinä. Pelkkä akateeminen osaaminen ei kerro meistä kaikkea työntekijöinä. Toisaalta, myöskään pelkkä hieno instagramfeed matkakuvineen tai muiden kertomukset sinusta ei tee ihmisestä hyvää. Se pitäisi osata näyttää olla esittämättä. Toki on hienoa ja myös omia tavotteitani, että olisi hyvä opiskelija, kävisi kivoilla matkoilla, joilta postata kuvia ja maailman ihaninta on, jos kuulee jonkun joskus sanovan, että minusta on puhuttu kauniisti.
Mun on jotenkin tosi hankala kuvata tätä epävarmuuden ja itsevarmuuden sekavaa liittoa. Olen kuitenkin varma, etten ole yksin sen ajatuksen kanssa. En sinällään ole vain surullinen noista asioista, vaan tiedän ja haluan olla vahva ja mennä sinne minne haluan, välittämättä muiden mielipiteistä liikaa. Kuitenkin, totta kai välitän. Haluaisin tehdä mahdollisimman hyvin ja kohteliaasti. Tiedän minkä asioiden opiskelu on minulle tärkeää ja jopa sellaista, että en olisi minä ilman. Tiedän, mitkä asiat saavat minut olemaan miettimättä liikaa ja millaisista tilanteista en pidä. En vaan oikein tiedä, mikä niissä saa niin epävarmaksi. Ehkä vain se, että haluaa jostain syystä olla yhtä hyvä ja onnellinen kuin muut, sen perusteella mitä muiden elämästä näkee. Joka on usein toisista meille muille vain profiileja ja toisten kertomaa.
Tajuan kyllä, että tämä kuulostaa jopa tyhmältä tai lapselliselta. Kyllä minä tiedän, että kaikki on arvokasta ja viimeisenä asiana alkaisin itse tuomitsemaan jotain tai jonkun. Sanoisin, että osaan samaistua kaikenlaisiin hassuihin, tyhmiin, pelottaviin, onnellisiin, varmoihin ja epävarmoihin tunteisiin. Tai ainakin haluan tehdä kaikkeani ymmärtääkseni. Mutta silti, kun omassa elämässä esimerkiksi kodin järjestys, opintosuunnitelma ja ajatukset lähtevät välillä harhailemaan ja hakoteille tuntuu helposti maailman pienimmältä matoselta, joka yrittää mönkiä toisten perässä ja nostaa päätään niin, että kuulisi kaiken saman, mitä jotkut hyvät tyypit kuulevat ja tekevät.
Joskus, kun kaikki ympärillä tekivät samaa asiaa tuntui helpommin tehokkaalta tai onnistuneelta, kun sai vaikka kokeesta hyvän numeron tai kun koko luokka kutsuttiin juhliin. Kun kaikki ympärillä kävivät samoissa harrastuksissa, tuntui että meillä on paljon yhteistä ja aikataulut menevät samaan tahtiin. Nyt sitä on sitten tipahtanut (oikeasti aivan itse polun tallannut) ympäristöön, josta inspiroituu aivan hurjasti mutta toisaalta uupuu paljon nopeammin kuin ennen ja on jollain tapaa todella itsenäinen toisten itsenäisten monimuotoisessa ryhmässä. Minulle kaikkein tärkeintä ovat silti toiset ihmiset ja se, että voin olla kiltti. Se sana minulle sisältää luottamusta, arvostusta, huomioon ottamista ja ystävällisyyttä. Vaikka se jotenkin yksinään kuulostaakin vähän laimealta.
Mutta, niinhän se vaan on, että itseään ei saisi verrata toisiin sisäisesti eikä ulkoisesti. Toki, jos jotakin katsoo ylöspäin on se pienissä määrin hyvä, että itseään haluaa kehittää. Mutta ei se tee kenestäkään parempaa ihmistä, jos toinen osaa jotain mitä sinä et. Sinussa varmasti on jotain yhtä hyvää ja kaunista tai jotain erilaista kuin niissä, ketä pidät parempina. Näin koitan itselleni sanoa. Ja jotenkin tehdä pieniä tavotteita joka päivälle tai viikolle, jotta olisin luottavaisempi itseni suhteen. Vertailu tekee kaikesta aina kamalampaa. Varsinkin ihmisten vertailu. Ei ole kahta samanlaista, eikä se ole huono asia.
Ehkä tässä tekstissä oli joku pointti, ehkä ei. Ainakin sitä on aika paljon. Tässä vielä kaunis runo.
Tee sitä mihin uskot
Usko siihen mitä teet
Tee, niin kuin parhaaksi näet
Älä usko mitä muut sanovat
Sano, mitä itse ajattelet
Ajattele itse
Uskoon kuuluu epäily
Uskoon kuuluu rohkeus
Pahinta uskossa on sokeus
Rohkea uskaltaa epäillä,
eikä näe niiden välillä pienintäkään ristiriitaa
-Tommy Tabermann
Rakkaudella,
Anna
Kommentit
Lähetä kommentti