Ylioppilas vs. yliopisto
Matka ylioppilaaksi saattoi tuntua rankalta. Matka ylioppilaasta yliopistoon taitaa olla vielä rankempi. Kolme vuotta vastaan muutama kuukausi. Olen seurannut ja pohtinut ja miettinyt jo pitkään mihin haluan hakea, miten sinne pääsee sisälle ja kaikkea siihen liittyvää. Kauhean vaikeaa. Kouluun hakee noin miljoona ja sisään otetaan kolme (250 hakijaa vs 18 aloituspaikkaa on realistisempi mutta KAUHEA silti). Eikä mielestäni voi sanoa, että jollekin alalle on "helpompi" päästä kuin toiselle, koska ei Suomessa oikeastaan ylioppilaskokeiden arvosanoilla pääse suoraan mihinkään. Ainakaan niille aloille ei pääse minne itse ajattelin suuntautua, ja käytäntö on aikalailla sama monissa muissakin paikoissa selvitykseni perusteella.
MIKÄ TÄSSÄ SYSTEEMISSÄ SITTEN ON VIALLA? Se, että uudet ylioppilaat eivät ole millään tasolla samalla lähtöviivalla muiden mahdollisten hakijoiden kanssa. Miten kukaan voi olettaa, että suoraan ylioppilaskokeiden jälkeen maaliskuun lopulta pystyy sisäistämään saman tiedon pääsykoekirjoista kuin ne, jotka ovat lukeneet pääsykokeisiin jo jopa vuoden verran? Kuka myöskään kysyy jaksamisesta? Yhteiskunta haluaa opiskelijat suoraan korkea-asteelle ja siitä vauhdilla työelämään. Miksi sitten Suomessa korkeakouluihin pääsee keskimäärin kolmannella hakukerralla? Yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin on VAIKEA päästä. Yhteispisteillä jos haluaa yliopistoon esimerkiksi valtiotieteitä opiskelemaan, pitäisi ylioppilaskokeiden kaikkien arvosanojen olla keskimäärin enemmän kuin eximiat.
Tottakai, Suomi on pieni maa ja kaikille aloille ei tarvitse niin paljon osaajia. Silti tällainen karsinta jotenkin kauhistuttaa. Monissa maissa lukion loppuarvosanojen lisäksi esimerkiksi motivaatio yms. vaikuttavat siihen, pääseekö kouluun sisälle. Se olisi hyvä mittari mielestäni myös Suomeen. Kuinka paljon esimerkiksi lääketieteelliseenkin pääsevistä on hirmuisen hyviä esimerkiksi matematiikassa ja kemiassa, mutta ihmislähtöisyys ja sosiaaliset taidot saattavat puuttua lähes kokonaan?
Vuonna 2014 tietääkseni tulee korkeakouluihin "kiintiö" aloituspaikkoja niille, joilla ei vielä ole korkeakoulupaikkaa. Mielenkiintoista nähdä helpottaako se jotenkin sisäänpääsyä. En kirjoita tätä tekstiä sanoakseni, että yliopistoon pääsemisen pitäisi olla maailman helpoin asia, mutta jotenkin sen olisi muututtava. Tai ehkä muutoksen tulisi lähteä jo ylioppilaskirjoituksista. Jokin tässä systeemissä vaan uuvuttaa abiturientin, ja saa helposti sellaisen "en pääse ikinä mihinkään"- olon, eikä omaa osaamista tunnu enää löytyvän, vaikka sitä oikeasti olisi todella paljon.
Vaikka yhteiskunta sanoo, että suoraan vaan opiskelemaan, niin I say different. Minulle se ei toimi. Tykkään opiskelusta ja haluan yliopistoon, mutta vuoden päästä. Nyt olen opiskellut 12 vuotta ja ylioppilaskirjoituset ovat saaneet kyllä kaiken jo irti minusta mitä minulla on nyt annettavaa, ja mitä nyt jaksan antaa. Haluan vuoden kerätä kokemuksia, oppia vierasta kieltä, (kirjoittaa englannin uudestaan jotta saan lähtöpisteitä yliopistoon...), nähdä kulttuureja, kansainvälistyä ja tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella maailmasta! Koen, että sen jälkeen olen valmiimpi jatkamaan.
On hyvä kuunnella itseään ja tehdä niin mikä tuntuu parhaalta ratkaisulta. (What a cliché, mutta totta se on ja unohtuu liian usein.) Ei kokoajan tarvitse vaan paahtaa eteenpäin. Pelottavampaa minusta olisi olla viiden vuoden kuluttua maisteri, kuin se, että pidän välivuoden ja olen taas innoissani aloittamassa uutta koulua ja elämänvaihetta. On vain ihanaa, että en vielä tiedä mitä kaikkea ensivuosi tuo tullessaan! Se on elämää.
Rakkaudella,
Anna
MIKÄ TÄSSÄ SYSTEEMISSÄ SITTEN ON VIALLA? Se, että uudet ylioppilaat eivät ole millään tasolla samalla lähtöviivalla muiden mahdollisten hakijoiden kanssa. Miten kukaan voi olettaa, että suoraan ylioppilaskokeiden jälkeen maaliskuun lopulta pystyy sisäistämään saman tiedon pääsykoekirjoista kuin ne, jotka ovat lukeneet pääsykokeisiin jo jopa vuoden verran? Kuka myöskään kysyy jaksamisesta? Yhteiskunta haluaa opiskelijat suoraan korkea-asteelle ja siitä vauhdilla työelämään. Miksi sitten Suomessa korkeakouluihin pääsee keskimäärin kolmannella hakukerralla? Yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin on VAIKEA päästä. Yhteispisteillä jos haluaa yliopistoon esimerkiksi valtiotieteitä opiskelemaan, pitäisi ylioppilaskokeiden kaikkien arvosanojen olla keskimäärin enemmän kuin eximiat.
Tottakai, Suomi on pieni maa ja kaikille aloille ei tarvitse niin paljon osaajia. Silti tällainen karsinta jotenkin kauhistuttaa. Monissa maissa lukion loppuarvosanojen lisäksi esimerkiksi motivaatio yms. vaikuttavat siihen, pääseekö kouluun sisälle. Se olisi hyvä mittari mielestäni myös Suomeen. Kuinka paljon esimerkiksi lääketieteelliseenkin pääsevistä on hirmuisen hyviä esimerkiksi matematiikassa ja kemiassa, mutta ihmislähtöisyys ja sosiaaliset taidot saattavat puuttua lähes kokonaan?
Vuonna 2014 tietääkseni tulee korkeakouluihin "kiintiö" aloituspaikkoja niille, joilla ei vielä ole korkeakoulupaikkaa. Mielenkiintoista nähdä helpottaako se jotenkin sisäänpääsyä. En kirjoita tätä tekstiä sanoakseni, että yliopistoon pääsemisen pitäisi olla maailman helpoin asia, mutta jotenkin sen olisi muututtava. Tai ehkä muutoksen tulisi lähteä jo ylioppilaskirjoituksista. Jokin tässä systeemissä vaan uuvuttaa abiturientin, ja saa helposti sellaisen "en pääse ikinä mihinkään"- olon, eikä omaa osaamista tunnu enää löytyvän, vaikka sitä oikeasti olisi todella paljon.
Vaikka yhteiskunta sanoo, että suoraan vaan opiskelemaan, niin I say different. Minulle se ei toimi. Tykkään opiskelusta ja haluan yliopistoon, mutta vuoden päästä. Nyt olen opiskellut 12 vuotta ja ylioppilaskirjoituset ovat saaneet kyllä kaiken jo irti minusta mitä minulla on nyt annettavaa, ja mitä nyt jaksan antaa. Haluan vuoden kerätä kokemuksia, oppia vierasta kieltä, (kirjoittaa englannin uudestaan jotta saan lähtöpisteitä yliopistoon...), nähdä kulttuureja, kansainvälistyä ja tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella maailmasta! Koen, että sen jälkeen olen valmiimpi jatkamaan.
On hyvä kuunnella itseään ja tehdä niin mikä tuntuu parhaalta ratkaisulta. (What a cliché, mutta totta se on ja unohtuu liian usein.) Ei kokoajan tarvitse vaan paahtaa eteenpäin. Pelottavampaa minusta olisi olla viiden vuoden kuluttua maisteri, kuin se, että pidän välivuoden ja olen taas innoissani aloittamassa uutta koulua ja elämänvaihetta. On vain ihanaa, että en vielä tiedä mitä kaikkea ensivuosi tuo tullessaan! Se on elämää.
Rakkaudella,
Anna
Kommentit
Lähetä kommentti