Riptide

Jos nyt katsoisin sinuun, nostaisin katseeni mietteistäni ja hymyilisin. Katsoisin syvälle silmiin ja koittaisin kaikkeni jotta lukisit ajatukseni, sillä en ole oikein varma osaanko pukea mitään sanoiksi. Jos voisin ajatuksella mitenkään välittää, sanoisin, että olisi mukavaa jos halaisit minua. En ehkä uskaltaisi sanoa sitä ääneen. Tällä hetkellä tunnen oloni haavoittuvaiseksi. Olen jo väsynyt, sillä on ilta. Olen onnellinen sillä kohta on yö. Ja rakastan öitä.

Rakastan myös auringonnousua ja uutta aamua. Sitä hetkeä kun avaan silmät ja sitä aamuista jännitystä, kun voi kuvitella jos se tuntuukin tänä aamuna erilaiselta, se hetki kun laittaa jalat ensimmäistä kertaa uutena päivänä maata vasten. 

--

Heissan!

Ajattelin aikaisemmin, että kirjoittaisin kun saan ajatuksiani kasaan paremmin. Mutta äsken aloin ajatella, että nyt taidan kirjoittaa. Vaikka en oikein tiedä ajatuksistani vieläkään. Ne ovat välillä niin ristiaallokossa ettei selvää ota itsekään. Mutta välillä se on niin jännittävämpää eikö vaan. Tärkeintä on vaan tehdä sitä ja mennä sellaisia juttuja kohti mitkä tuntuvat parhaalta. Ja yleensäkään en ole ikinä suunnitellut mistä alan kirjoittamaan, tai minkälaista tekstiä tänne tulee. Kirjoittaminen minulle on keskustelua itseni kanssa, keskustelua maailman kanssa ja se on myös toivoa siitä, että teksti ikään kuin olisi keskustelua myös sinun kanssasi. Alun tekstipätkä kuvaa tunteitani tällä hetkellä, tai sillä hetkellä kun aloitin kirjoittamaan. Ehkä se jotenkin selventää tätä muuten hieman sekalaista kirjoitusta. Luin kerran erästä blogia ja huomasin siellä tällaisen lausahduksen:

"How odd I can have all this inside me and to you it's just words"

- David Foster Wallace

ja kuinka osuvasti se onkaan sanottu! Mielestäni se osaltaan oikein ja osaltaan väärin. Tottakai esimerkiksi vaikka runoni voivat olla vain sanoja jollekin, mutta uskon myös, että sanat ei melkein koskaan ole pelkästään sanoja. Ne ovat pelkkiä sanoja silloin kun niitä ei jaksa lukea tai ne eivät anna sinulle oikeastaan mitään. Eikä sillä, että siinä olisi mitään väärää. Mutta kuten jo aikasemmin kirjoitin, yleensä ajattelen, että kirjoitukseni on keskustelua myös muiden kanssa. Ja myös, yleensä aina toisten sanat tarkoittavat minulle todella paljon. 

Lähiaikoina ja oikeastaan jo pari kuukautta olen istunut kirjastossa, tai kotona opiskelemassa. Olen lukenut hiljaisessa lukusalissa, vähän vauhdikkaammassa (kirjaston mittapuulla) kirjaston yläkerrassa, kotona sängyssä, kotona keittiössä. Ja kun lukee pääsee välillä aina siihen olotilaan, kun on täysin keskittynyt ja oppii. Ja sitten kun nostaa katseensa ja vain on, ei välttämättä ajattelekaan yhtään mitään. Tietoisesti siis. Alitajunta kokoajan käsittelee uutta tietoa ja ajatuksia. Sellainen tunne on uutta minulle! Keskittymistäkin todella voi oppia. Ja se on hieno tunne. Vaikka olen ajattelija ja mietin kaikkea melkein joka kantilta ja sitten mielikuvitus tulee kuvaan mukaan ja sitten ollaankin jossain aivan muualla menossa kuin pääsykoekirjan aihepiirissä, on ollut mukavaa huomata, että kärsivällisyys kasvaa. Ehkä se on osin vain pitkäjänteisyyden tuottamaa tulosta, ehkä se on osin tämän vuoden ansiota. Kun sai olla ja levätä. Nukkua ja kirjoittaa. Olla töissä ja hymyillä. Ja nyt on sitten aika tehdä jotain muuta. Se on rankkaa ja tietysti luku-urakka koettelee välillä hermoja.  Mutta olen kaikesta niin innoissani. Oma asunto, mielenkiintoista luettavaa. Uudenlainen elämä. Ja silti sama Anna. 

Tässä ihana kappale jonka nimi on Riptide. Tästä tulee hyvä mieli.

Rakkaudella,

Anna